Tämä ei ole paikka, jossa on mukava olla.

Memoria kertoo ihmisestä, joka alkaa irrota todellisuudesta. Jessica kuulee valtavan äänen. Sitä ei oikein voi kuvailla sanoin. Vielä oudompaa ja kiusallisempaa on, että kukaan muu ei tätä ääntä kuule. Ääni toistuu eri tilanteissa.

Miksi? Miksi Jessica kuulee tämän äänen?

Tapahtumat sijoittuvat Kolumbiaan, Bogotáan ja Medellíniin. Jessicaa esittää pääasiassa espanjaksi näyttelevä skotlantilainen Tilda Swinton ja elokuvan on ohjannut thaimaalainen Apichatpong Weerasethakul. Ollaan kulttuurien miksauspöydällä, sillä elokuvalle on listattu peräti 11 tuotantomaata.

”Kuin valtava betonikuula putoaisi metallilevylle, joka on meriveden ympäröimä”, Jessica kuvailee äänisuunnittelijalle, jolta hän hakee apua kokemuksensa konkretisoimiseksi. Aistit ja kieli eivät kohtaa, mutta Jessica ei anna periksi.

Lääkäriraukka ehdottaa, että olisiko kyse verenpaineesta. Mutta hänkin tietää, etteivät rauhoittavat lääkkeet paranna. Ne vievät kyvyn kauneuden näkemiseen.

Memoria ei ole trilleri eikä lääketieteellinen draama. Ensimmäisen puoliskonsa ajan se tavoittelee Jessican kokemusta. Kun menee kyllin pitkälle, saavutettua oloa voi luonnehtia mielenterveyden häiriöksi, myös katsomossa.

Memoria on 51-vuotiaan Apichatpong Weerasethakulin ensimmäinen elokuva, joka pääsee Suomessa valkokangaslevitykseen. Memoria sai viime vuonna Cannesissa tuomariston palkinnon, ja Weerasethakulin saavutuksiin voidaan lukea Cannesin ­Kultainen palmu vuonna 2010 elokuvasta Setä Boonmeen edelliset elämät. Se on siis myös niitä hyvin harvoja Kultaisen palmun voittajaelokuvia, joita ei koskaan tuotu Suomeen kaupalliseen jakeluun: liian vaikea, liian merkillinen, liian… outo.

Weerasethakul ei ole juonellisten tarinoiden kertoja. Häntä kiinnostaa kokemuksen rajan ylittyminen, se, kun tuttuun tulee jotain vierasta. Setä Boonmeen edelliset elämät oli etnografinen elokuva elävien ja kuolleiden yhteisestä elonpiiristä Thaimaan maaseuduilla. Memorian henkilöhahmot – jotka tulevat ja menevät – ovat tutkijoita ja taiteilijoita, ihmisiä selvittämässä jotain itselleen ja maailmalle.

Kaiken takana on toinen todellisuus, mutta voiko sitä saavuttaa?

Vieraantuminen täsmällisesti paikkaan ja aikaan liittyvästä kulttuureista on Memorian ominaistekstuuria. Elokuvan alkupuoli tapahtuu ihmisten arkkitehtuurin määrittämissä puitteissa, mutta niistä päästään eroon – tunnelin kautta kulkemalla.

Memorian kaltaiset esteettisesti vapaat ja tinkimättömät elokuvat ovat suoratoistopalvelujen valtakaudella ehkä kaikista uhatuin laji. Sitä jopa markkinoitiin Yhdysvalloissa väitteellä, ettei se tulisi koskaan kotikatsomoihin, vaan näkeminen onnistuisi ainoastaan valkokangas­levityksen aikana. Päätös tiettävästi peruttiin ensimmäisten esitysviikkojen heikon tuloksen vuoksi.

Suurta ääntä seuraa hiljaisuus. Sama kuva voi kestää viisi minuuttia ilman, että kukaan puhuu. Liikutaan kaukana siitä ajanvieteviihteen selkokerronnasta, jota televisiotyylin ja elokuvien fuusio Netflix­-maailmassa on alkanut tarkoittaa.

Memorian leviämistä on helpottanut Tilda Swintonin tunnettuus. Pahaa-aavistamattoman valtavirtayleisön kannalta ei ole kivaa, että Swinton näyttelee riisutuimmalla tunneminimalismillaan.

Viileys palvelee tarkoitusta. Jessicaa hajottavan kokemuksen kautta Weerasethakul kertoo omasta taiteen tekemisestään, siis omasta kokemuksestaan. Hypnoosi on vasta ensimmäinen vaihe. Voiko inhimillistä kokemusta jakaa? Ja toisaalta: olisiko muistojen jakaminen, sellaisina kuin ne todella ovat, aivan kauhistuttava asia?

Onneksi Weerasethakulin rinnalla on toinen runoilija, hänen vakiokuvaajansa Sayombhu Mukdeeprom, jolla on maagisen realismin työkalut. Elokuvan siirtyessä metsä­seudulle Jessican mysteeri laajenee suuntiin, jotka voivat herättää epäuskoista naurua, ja sekin on aivan okei.

Memoriaa voi sanoa elokuvaksi niistä tunteista, joita sen katsominen herättää – pyhyydestä, hartaudesta tai kosmisen pohjattomasta epämukavuuden tunteesta, vaikka kaikista niistä.

Tekee kipeää kohdata elokuva sellaisesta hukkaan päätymisen pelosta, jossa riskit ovat ihmisessä itsessään. Tietoisuus pakottaa meidät purkamaan tuntemuksiamme aiemman kokemuksen varassa. Asiat voivat olla tuttuja tai vieraita. Vieraat asiat lähtökohtaisesti pelottavat.

Juuri siksi jotkut menevät niitä kohti, esimerkiksi tekemällä elokuvia.

Memoria. Ohjaus: Apichatpong Weerasethakul.

Kalle Kinnunen on elokuvakolumnisti, joka ei boikotoi Tarkovski-vaikutteita.