Muotisuunnittelija Jukka Rintala, 70, tunnetaan näyttävästä ­olemuksestaan ja kymmenistä Linnan juhliin suunnittelemistaan iltapuvuista.

Hän on suunnitellut tuotteita muun muassa Friitalalle, Marimekolle ja Nansolle ynnä muille suomalaisille yrityksille.

Hän on myös kuvataiteilija, jonka ­teoksissa on samaa lennokasta viivaa ja elämäniloa kuin hänen muodissaan.

Toimittaja Ulla-Maija Paavilaisen ­Rintalasta kirjoittama elämäkerta Jukka Rintala: Elämänviiva (Otava) julkaistiin huhtikuussa.

Täytit keväällä 70 vuotta. Mitä on ­suhteesi ikääntymiseen?

En ole ajatellut asiaa hirveästi. Tunnen olevani pitkälti samanlainen ihminen kuin nuorempanakin.

Jos vuodet minussa jossain näkyvät, niin näkemyksen kypsymisessä ja ­jalostumisessa.

Kädenjälkeni on pysynyt silti hyvin samanlaisena läpi urani.

Elämäkerrassasi sinua kuvaillaan ujoksi ja vaatimattomaksi. Onko ­luonnehdinta mielestäsi oikea?

Ei välttämättä. Saattaa kuitenkin olla, että vaikutan sellaiselta.

En ole ihmisenä kauhean helposti lähestyttävä, enkä osoita tunteitani mielelläni näkyvästi. Vie tavattoman paljon energiaa, jos koko ajan räiskyt ja räyhäät.

Esimerkiksi Laulu rakkaudelle -ohjelmassa esiinnyin varsin hillitysti, vaikka ohjelmassa onkin ilmeisesti tapana itkeä vuolaasti.

Luulen, että monen kohdalla kyse on pitkälle näyttelemisestä.

Sinun kerrotaan myös ­olevan luonteeltasi pedantti, mutta boheemi kuitenkin siinä suhteessa, että kaikki valmistuu vasta viime hetkellä. Onko pakko sinulle paras muusa?

No... tavallaan on ja tavallaan ei. Tarvitsen työskentelyyn kyllä selkeän deadlinen. Mutta esimerkiksi muoti­näytöksiä työstän viime ­metreille saakka pitkälti sen vuoksi, että viimeisteltäviä yksityiskohtia on yksinkertaisesti niin paljon. Silloin lopputuloskin pysyy tuoreena. Se kuuluu tavallaan asiaan.

Olet saanut useita huomattavia tunnustuksia työstäsi, esimerkiksi vuonna 2006 Tasavallan presidentti palkitsi sinut Pro Finlandia -mitalilla ensimmäisenä muotitaiteilijana. Mitä ­menestys sinulle merkitsee?

Ihan helvetinmoista työtä ainakin. ­Itselleni pitkäjänteisyys ja sitkeys, ja sitä kautta myös menestys, ovat tulleet ­normaalin työn tekemisen kautta.

Olen halunnut myös kokeilla aina jotain uutta. En koe, että saavutukset toisivat minulle paineita. Ennemminkin ajattelen, miten paljon olen saanut mahdollisuuksia tehdä ja toteuttaa hienoja ­projekteja.

Miksi muoti on tärkeää?

Muoti on kulttuuria. Se kuvastaa elämäämme ja kertoo ajan hengestä.

Viime aikoina henki on ollut vähän sellainen, ettei millään ole ollut oikeastaan mitään väliä.

On ollut trendikästä kierrättää ja ostaa käytettyjä vaatteita. Minulle se on ihan okei, vaikkei sillä maailmaa pelastetakaan. Itselleni muoti on ennen kaikkea ammatti.

Mitä ulkonäkö sinulle merkitsee?

En ajattele asiaa kovinkaan paljoa. Oma tyylini on aika luonnollinen.

En ole ihmisenä lainkaan turhamainen, enkä koskaan arvostele tai tuomitse muiden pukeutumista. Pidän itse päällä sitä, mikä tuntuu hyvältä.

Minulle on tärkeää käyttää laadukkaita ­vaatteita, jotka kestävät pitkään.

Ehkä kuva minusta muodikkaana henkilönä on tullut siitä, että olen pyrkinyt olemaan julkisissa tilaisuuksissa ­huolitellun näköinen.

Mikään pakkomielle hyvältä näyttäminen ei minulle todellakaan ole. Toisilla on hyvä maku, minulla ei ­niinkään.

Olet elänyt puolisosi, visualisti Matti Vaskelaisen kanssa yli 40 vuoden ajan. Minkälaista Suomessa on ollut elää vähemmistön edustajana?

Ehkä en ole ajatellut tätäkään asiaa ­hirveästi.

Vähemmistöasiat eivät ole nousseet kohdallani koskaan kauheasti esille, enkä ole toisaalta halunnut korostaakaan niitä.

En ole koskaan ajatellut, että olisin ­jollain tavalla erilainen, enkä myöskään ole kokenut omaa seksuaalisuuttani minään ihmeellisenä juttuna.

Suomessa olen pystynyt elämään aina ihan normaalisti. Mulla oli myös hirveän ihanat vanhemmat, enkä joutunut koulussakaan koskaan kiusatuksi.

Ehkä se, että olen ollut aina kohtalaisen isokokoinen tyyppi, on vaikuttanut asiaan. Ei mua ole koskaan häiritty.

Poikasi Sakari syntyi vuonna 1979. Mitä isyys on merkinnyt sinulle?

On sillä ollut iso merkitys.

Välillä pitää tosin vähän varoa sano­misiaan. Töksäytän asiat aika suoraan, ja nuoret tuppaavat suuttumaan ­helposti.

Nykyisinhän mulla on kaksi lasten­lastakin. Mutta en minä mikään ­perinteinen isä tai isoisä ole ollut. Työura on vienyt ison osan ajastani ja elämääni mahtunut tietysti paljon muutakin. En ole kuitenkaan osannut tuntea asiasta ­huonoa omaatuntoa. Minuun on voinut olla aina yhteydessä.

Kerro jokin salaisuutesi.

Intohimoni ovat vihreät sammakko­leivokset, joita saa Porin Sarpin kahvilasta. Ne ovat tuttuja jo lapsuu­destani.

Niitä on pakko saada aina Poriin ­mennessä, vaikka niiden laatu onkin vähän laskenut vuosikymmenten varrella.