Tuhat keikkaa neljään vuoteen. Se oli Dannyn tahti kiivaimpina vuosina. Siis 250 keikkaa vuodessa. Enemmän tien päällä kuin kotona.

Ei ihme, että hän laulaa uudella albumillaan: On puuratti jäljet kämmeniini hiertänyt.

Kilometreissä Dannyn keikkamäärä tarkoittaa neljää miljoonaa kilometriä kotimaanmatkailua. Joku on laskenut, että se vastaa sataa kierrosta maapallon ympäri, 58 vuotta keikkaillut Danny eli Ilkka Lipsanen, 79, naurahtaa.

– Armi Aavikko sanoi vuonna 1995, ettei jaksa enää tehdä laivakeikkoja – me tehtiin aina 50 keikkaa laivalla putkeen…

Happoradio-yhtyeen keulakuva Aki Tykki kuuntelee vierellä kaiken kokenutta kollegaansa hiljaa.

– Tulee hiki, kun kuulee noita määriä. Nykyään rundilla oleminen tarkoittaa usein sitä, että esiinnytään kahtena päivänä viikossa. Niin on keikkailu muuttunut, Aki Tykki sanoo.

Danny on vuosien varrella nähnyt nousut ja laskut, Suomen ympäri kulkeneen Danny Show’n suurimmat voitot ja unohduksen aikakaudet.

Mies on välillä ajautunut sivupoluille, mutta hänet on löydetty aina uudelleen. Ja aina on löytynyt uusia levyjä, joille Danny on laulanut uusia lauluja. Uusin albumi Kunnioittaen, Danny näkee päivän­valon 29. lokakuuta.

– Toi on kyllä ihan tavoite, että saisi tehdä levyllisen uutta musiikkia 79-vuotiaana, Aki Tykki kehaisee.

– Paul McCartney, Tom Jones ja minä olemme samaa ikäluokkaa. Kaikilta meiltä on julkaistu uudet levyt. Ei voi kuin olla kiitollinen, Danny sanoo.

Danny on palannut nuoremman kollegansa Aki Tykin kanssa haastattelun ajaksi Lahnajärvelle, ensimmäisen kerran vuosikymmeniin. Paikka tuli Dannylle hyvin tutuksi jo lapsuusvuosina.

– Sukuni on Porista ja Raumalta. Muutimme Helsinkiin, kun olin 10-vuotias. Aina, kun menimme Raumalle tai Turkuun, pysähdyimme tässä, hän kertoo.

Niin pysähtyi moni muukin: ennen kuin Valtatie 1 eli Turunväylä muuttui kokonaan moottoritieksi vuonna 2009, Lahnajärvi merkitsi puolimatkan krouvia – oli sitten matkalla Helsingistä Turkuun tai toisinpäin. Danny arvelee, että se oli Suomen suosituin taukopaikka.

Lahnajärvellä pysähtyivät linja- autot, jotka kuljettivat ulkomaiset, Turkuun laivalla saapuneet vieraat Helsingin olympialaisiin.

Danny muistaa, että 1960- ja 1970- luvulla paikan vetonaula oli myös ”avaruusalus”, arkkitehti Matti Suurosen suunnittelema Futuro-talo, jollainen komeili ravintolarakennuksen kupeessa.

Täällä Lahnajärvellä Danny vietti aikaa lukuisien kiertuekumppaniensa kanssa eri aikoina: 1960-luvulla Kirkan ja Jyrki Hämäläisen, 1970-luvulla muun muassa Kari Tapion ja Armi Aavikon – 2010- luvulla Erika Vikmanin kanssa tankkaustaukoja pidettiin jo muualla.

Mutta sitten Turuntien vierelle tuli moottoritie, ja Lahnajärvi jäi hyvien kulkuyhteyksien sivuun kuin Tankki täyteen -tv-sarjan ikimuistoinen huoltoasema.

Tänäänkin moottoritie hurisee tänne kuuluvasti, mutta autoja ei näy – eivätkä autot enää näe Lahnajärveä.

– Olimme aina ajatelleet bändin kanssa, että lopetamme keikat sitten, kun lopetamme. Omasta tahdostamme. Ei kukaan oikeasti uskonut mihinkään pandemiaan, vaikka siitä oli ollut puhettakin. Se tuntui samalta kuin odottaisi meteoriitin putoavan. Ei niin voi elää, kuvailee Happoradio- yhtyeen solisti Aki Tykki.

Hän on kirjoittanut yhdessä Janne Rintalan kanssa kolme laulua Dannyn uudelle levylle, ja keikkaelämää Tykki on elänyt itsekin pian 20 vuotta.

– Kun oli kotona, tajusi, miten iso osa elämästä puuttuu. Varsinkin bändihommassa yhteisö on tärkeä, Tykki sanoo.

Ei ollut ”bussitansseja” keikkojen jälkeen, kun ei ollut keikkojakaan.

Vaikka monet artistit ja yhtyeet ovat viime vuosina tulleet tunnetuiksi enemmän vihersmoothien kuin alkoholin nautiskelijoina, Tykki sanoo, että Happoradion pöytä notkuu yhä keikkamatkoilla olut- ja viinipullojen painosta.

– Kesällä päästiin tekemään 15 keikkaa. Ja kyllä siinä hauskaakin pidettiin. Bussitansseja tosiaan järjestettiin: se tarkoittaa sitä, että kokoonnutaan juomaan viiniä keikkabussiin esiintymisen jälkeen.

Sama meno on Tykin mukaan ollut myös muilla bändeillä ainakin siltä osin, että keikkailusta on otettu kaikki irti.

– Ihmettelin jossain festareilla, miksi Apulanta on tullut paikalle kuusi tuntia ennen omaa esiintymistään. Sipe sitten päivittikin somessa, että hän on mennyt keikoille aina mahdollisimman aikaisin.

Näin siis keikoilla, harvoilla kovimman koronasulun ajan jälkeisillä keikoilla.

Aki Tykki on ollut kirjoittamassa Dannylle kappaleen Aina ikävä jonnekin, jonka miehet esittävät yhdessä Dannyn uudella levyllä. Se kertoo keikkamuusikon ja miksei muidenkin matkatyöläisten elämästä.

Siitä, että tuskin tarvitsee sompailla pitkin Suomea miljoonaa kilometriä, että tuntee olevansa alituiseen väärässä paikassa.

Kotona on ikävä keikoille – ja keikkareissuilla kotiin. Niinkö se on? Onko reissaaja aina väärässä paikassa?

– Vai oikeassa? Työ on niin kivaa, että sitä kaipaa vapaa-ajallakin. Eivätkö asiat ole kunnossa, jos työssä ikävöi vastaavasti kotiin? Jos töistä ei kaipaa lainkaan kotiin, kannattaa miettiä, onko kaikki ihan balanssissa, Tykki vastaa.

Tykki sanoo koronan osuneen hänen perheensä aikatauluihin sopivasti. Viime vuoden keväällä syntyi toinen lapsi. Olipahan isällä aikaa olla enemmän kotona. Danny laulaa levyllään Tykin sanoin: Lapset kysyy, miksi isi nukkuu iltapäivällä.

– Oli tässä koronapilvellä hopeareunuskin. Ensimmäinen kesä tyttären kanssa oli hivenen erilainen kuin se olisi ollut ilman pandemiaa, Aki sanoo.

Entä Danny? Mahtuuko pitkään uraan aikoja, jolloin olet viihtynyt tien päällä paremmin kuin kotona?

– No niin petaa kuin makaa, hän sanoo vääntäen vanhan sanonnan nurinniskoin.

– Kyllä omat lapset ja perhe kruunaavat elämän. Onnellista on myös, jos onnistuu luomaan jotain uutta ja merkittävää työn saralla. Mutta jos antaa perheen hallita, perhe saattaa hallita.

Myös työ saattaa hallita, Danny tietää.

– Minulle kävi niin, että satuin avioitumaan naisen kanssa, joka osoittautui ehkä valtakunnan parhaaksi naisten muoti­asiantuntijaksi. Yhdessä veljensä Hannu Seppälän kanssa hän (Liisa Lipsanen) perusti Seppälä-ketjun, 50 kauppaa ympäri Suomea. Minulla oli määrätty raide, jossa oli oma konseptini ja vaimolla oli oma mielenkiintoinen tehtävänsä, hän sanoo dannymaisen sutjakkaasti vastaamatta varsinaisesti kysymykseen.

Paljon on silti nähty, ja asiasta kuin asiasta Dannylla on tarina. Hän muistelee bändinsä entistä kosketinsoittajaa, joka oli tullut keikkareissulta kotiin, ja vessassa huomannut, että jotain on pielessä.

– Hän oli huudahtanut vaimolleen, onko tämä alkanut virtsata seisten. Avioerohan siitä tuli, kun pöntön kansi oli jäänyt edelliseltä käyttäjältä ylös.

Alkoholi on koitunut monen esiintyvän taiteilijan kohtaloksi. Raskas työ ja pitkät keikkamatkat vaativat raskaat huvit, on selitys, joka varsinkin menneinä vuosikymmeninä kuultiin usein.

Sekä Aki Tykillä että Dannyllä on persoonalliset selitykset sille, että he ovat selvinneet vuosikymmenistä keikkatyössä ilman päihdeongelmaa.

– Äiti antoi neuvon, että krapularyyppyjä ottavat vain alkoholistit. En siis ota tasoittavia. Jos aamulla juo, se tarkoittaa, että on uudet juhlat, Aki Tykki sanoo ja naurahtaa niin, ettei voi olla aivan varma kuinka tosissaan hän on.

Danny kertoo olevansa allerginen viinin tanniinille. Se selvisi vasta viisikymppisenä, mutta kun se selvisi testissä, hän on pystynyt juomaan viljatuotteista valmistettua alkoholia, mutta maltillisesti.

Dannyn uuden laulun sanoituksessa arvuutellaan, katsooko peilistä I vai D, Ilkka vai Danny. Onko taiteilijanimi tehty suojakilveksi? Tuntevatko ihmiset Ilkka Lipsasen Dannyn takana?

– En mieti sitä. Tärkeintä on, että itse tunnen. Ilkka ”Danny” Lipsanen vastaa.