Muusikko Anna-Mari Kähärä on toiminut pioneerina, joka on kehittänyt merkittävällä tavalla esimerkiksi naiskuoromusiikkia.

Juuri 60 vuotta täyttänyt säveltäjä aikoo jatkaa työtään, kunnes kollegat kehottavat lopettamaan. Hän aikoo juhlistaa tasavuosikymmeniään pitkän kaavan mukaan. Syntymäpäivien juhlistaminen alkaa 11. maaliskuuta pidettävässä Naistenpäivän konsertissa Helsingin Musiikkitalossa.

Aloitan juhlat naistenpäivänä Musiikki­talolta ja päätän ne ensi vuonna juhla­konserttiin. Miksi juhlia vain yhtenä päivänä?

Muutoin olen aina ajatellut, että ikä on vain numero. Fyysisesti se toki näkyy niin, etten enää uskalla hyppiä samalla tavalla esiintymislavalla kuin aikaisemmin.

Pahan nivelrikon vuoksi sain myös äskettäin tekonivelen polveeni. Kun katson ihailemaani näyttelijää Seela Sellaa, voin todeta, että ikä on kyllä enemmän asenne.

Vanhushoiva on kriisissä. Meillä on hyviä hoitajia, mutta hoitajapula on tosiasia.

Resursseja ei ole. Hoitajat eivät saa tarpeeksi palkkaa. Heidät on vaiettu monissa yksityisissä hoiva­kodeissa hiljaisiksi, siksi ­kirjeet olivat anonyymeja.

Hoitajat eivät uskaltaneet mainita nimiään, koska ­pelkäsivät työpaikkansa ­puolesta. Yksi kirje päättyi lauseeseen, että olen lopen väsynyt. Se ja kiire sekä suru vanhusten kohtaloista tulivat ­selkeästi ilmi.

Vikahan ei ole hoitajissa, vaan systeemissä. Sekin on hyvä muistaa, että me olemme tulevaisuuden vanhustenhoidon asiakkaita.

Kannattaisiko muutoksia tehdä jo ennen sitä?

Hormonit vaikuttavat jokaiseen eri tavalla. Joillakin ei ole mitään oireita, ­toinen kamppailee enemmän.

Vaivoja ihmetellään usein, joten häpeä tulee ­tietämättömyydestä ja siitä, että näistä asioista puhutaan vieläkin liian vähän.

Onneksi moni teatteri on nyt ottamassa musikaalin ohjelmistoon, koska sen ­jälkeen ihmiset voivat ­toivottavasti keskustella aiheesta avoimemmin. Niin miehet kuin naiset.

Olen pienestä pitäen soittanut ja laulanut. Luovuus on lahja, mutta en tiedä mistä se kumpuaa. Ehkä vanhemmiltani? Säveltäminen on minulle kutsumus.

En ole koskaan pelännyt varsinaisesti luovuuden loppumista, mutta elämä on sen verran lyhyt, että pitää oppia nauttimaan omista tekemisistään. Ainahan ei voi onnistua täydellisesti.

Onneksi upeaa runoutta riittää eikä ­niiden kaikkien hyvien säveltämiseen tämä ­ihmisikä riitäkään.

Aion säveltää niin kauan, kun kaverit ­sanovat, että musiikki on vielä ihan ok.

Olen pyytänyt paria laulajaa kertomaan, jos laatuni alkaa laskea ja he ­puolestaan pyysivät minua kertomaan, jos ­heidän laulunsa ei enää kuulosta hyvältä.

Kyllähän se hyvältä tuntuu. Ehkä joskus tulevaisuudessa ei enää tarvitse käyttää nais-etuliitettä tai naissäveltäjä-sanaa.

Niin kauan kuin tasa-arvoa ei ole ­saavutettu, myös kiintiöitä tarvitaan.

1990-luvulla, kun aloin toimia enemmän muusikkona ja säveltäjänä, sain hirveästi tukea. Olin välillä ainoa nainen joukossa, joten yritän nyt puolestani kannustaa naismuusikoita ja -taiteilijoita muun muassa järjestämällä naistenpäivän konsertin.

Hyvä runo kutsuu säveltämään, se oikeastaan säveltää itsensä itsensä. Itse sävellys saattaa syntyä nopeasti, mutta käytän sovittamiseen enemmän aikaa.

Väkisin en halua tehdä, joskus tosi hyvä teksti ei vain minulla käänny lauluksi. Runoa en pakota.

Luen ihan kaikenlaista runoutta, mutta suomalaisista ikisuosikkini on Eeva-Liisa Manner. Hänen runoutensa koskettaa kovasti ja olen myös säveltänyt Manneria levyllisen.

Musiikki soi päässäni jatkuvasti, joten saan sen poikki välillä vain tekemällä ­esimerkiksi kollaaseja.

Olen aina harrastanut taidetta, se on hyvä vastapaino ja terapiamuoto musiikin tekemiselle.

Seinälläni voi olla viikkoja kollaasityö, jota tekemällä tauotan sävellystöitäni. Taidetta tekemällä saan nollattua aivoni.

Kun saan kuvan eteeni, musiikki siirtyy kuvaan ja aivoihin tulee hiljaisuus.