Eetu Multanen, 31, Niirala.

Kapteeni, rajatarkastusaseman päällikkö.

Venäjän hyökätessä opiskelin sotatieteiden maisterikurssilla Maanpuolustuskorkeakoulussa ja olin kotona viimeistelemässä graduani. 24. päivän aamuna hyökkäys oli kaikkialla uutisvirrassa. Se järkytti ja tuntui surulliselta.

Työvuotta voisi kuvata vauhdikkaaksi. Rajaliikenteen rajoitusten tiheä muuttuminen aiheutti meillä luonnollisesti monenlaisia toimia. Samalla Rajavartiolaitoksen merkitys kansalaisten arkea turvaavana valmiusviranomaisena korostui entisestään.

Ei ole tarvinnut miettiä, miksi tätä työtä tekee.

Aloitettuani heinäkuussa työskentelyn nykyisessä tehtävässäni rajanylitysliikenteen koronarajoitukset purettiin ja liikennemäärät kääntyivät nousuun. Syyskuun lopulla Venäjän kansalaisten turismiperusteista matkustamista rajoitettiin, ja liikenne rajalla väheni taas. Nyt liikenteen määrä on vakiintunut noin 10–20 prosenttiin koronaa edeltäneistä vuosista.

Rajatilanne on pysynyt rauhallisena ja vakaana, eikä näköpiirissä ole mitään akuutteja uhkia. Tilanteet voivat toki muuttua nopeastikin.

Olemme Rajavartiolaitoksessa aina varautuneet erilaisiin uhkiin ennakoivasti yhdessä muiden viranomaisten kanssa. Valmiuden merkitys on entisestään korostunut Venäjän hyökkäyksen vuoksi.

Tässä ammatissa ei auta pelätä Venäjää. Rajaturvallisuuden ylläpitäminen edellyttää yhteistyön tekemistä naapurimaiden kanssa, mutta myös varautumista erilaisiin rajaturvallisuuteen kohdistuviin uhkiin. Rajaupseerin tehtävä on hoitaa asian molemmat puolet ammattitaidolla.

Olga Davydova-Minguet, 55, Joensuu.

Professori Itä-Suomen yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksella.

Varhain sen päivän aamuna, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, olin kävelyttämässä koiraa. Kun tulin kotiin, kuulin, että mieheni katsoo Ylen Aamu-TV:n uutisia. Ymmärsin, että sota oli alkanut.

Se oli musertavaa. Luulin hyökkäystä mahdottomaksi. Nyt mahdoton oli muuttunut painajaismaiseksi todellisuudeksi.

Ajattelin heti Harkovassa asuvaa ystävääni, jonka kanssa olin puhunut puhelimessa edellisenä päivänä. Soitin hänelle. Hän oli pommisuojassa kellarissa.

Pelastusoperaatio, jossa oli mukana monia kollegojani, alkoi saman tien. Joensuulainen Hannu Vähäkoski hoiti ystäväni ja muiden Ukrainan pakolaisten kuljetuksen Puolasta Joensuuhun. Näin ystäväni ja hänen poikansa saatiin pelastettua Harkovasta.

Nyt pyrin auttamaan ukrainalaisia aina kun voin. Median käyttöni on kasvanut hyökkäyksen jälkeen. Nytkin, kun soitit, olin korvanapit kovissa ja kuuntelin Venäjän tilannetta käsittelevää podcastia.

Olen lähtöisin Petroskoista. Kuulin, että pikkuserkkuni poika, joka oli vankilassa, oli siellä värvätty Wagnerin palkka-armeijaan. Äsken sain kuulla, että hän on kuollut. Hautajaiset pidettiin Petroskoissa.

Hyökkäystä Ukrainaan on valmisteltu Venäjällä monta vuotta. Olen seurannut Ukrainan vastaisen retoriikan kasvua siellä.

Sotilaallisessa mielessä en pelkää Venäjän hyökkäävän Suomeen. Pelkään kuitenkin käydä Venäjällä.

Olga Filippova, 56, Joensuu.

Tutkija Itä-Suomen yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksella. Ukrainan pakolainen, jonka tuomisessa Suomeen Davydova-Minguet auttoi.

24. helmikuuta 2022 heräsin Harkovassa aamulla kello neljä.

Kuulin räjähdyksen ääniä, mutta en voinut uskoa, että sota oli alkanut. Toivoin, että äänet olisivat tulleet ilotulitteista. Koirani oli hermostunut, ja yritin rauhoittaa sitä.

Puhelimeeni tuli paljon viestejä ja ajattelin, ettei tämä voi olla mahdollista. Menin kuitenkin Facebookiin ja sain tietää, että räjähdyksiä oli kaikkialla Ukrainassa.

En voi kuvailla tunteitani.

Aloin etsiä pommisuojia kartalta. Illalla lähdimme kerrostalomme kellariin poikani ja koirani kanssa.

Elämäni on muuttunut sodan alkamisen jälkeen totaalisesti. Kaikki on jakautunut aikaan ennen Venäjän hyökkäystä ja nyt. Jouduimme pakenemaan Ukrainasta, mutta onneksi minulla on työpaikka ja poikani käy koulua Suomessa.

En tuntenut eläväni viiteen kuukauteen. Tein töitä ja työskentelin vapaaehtoisena ukrainalaisten pakolaisten hyväksi. En kuitenkaan elänyt. Tunsin, että olen ikään kuin tunnelissa.

Kuljin joka päivä koirani kanssa pitkin jokirantaa, mutta vasta elokuussa huomasin metsän ja joen kauneuden. Minut on nyt vallannut kiitollisuuden tunne. Olen ymmärtänyt tavallisen, arkisen elämän arvon.

Ennen hyökkäystä en pelännyt Venäjää, sillä en uskonut, että hyökkäys on mahdollinen.

Kun maaliskuussa tuli tieto, että Suomen ja Venäjän rajalla on jotain suurta liikettä, olin peloissani, samoin poikani. Poikani sanoi, että meidän pitää varata peittoja, vettä ja taskulamppuja, jos Venäjä hyökkää Suomeenkin (ääni särkyy).

Olemme nyt kolmistaan, minä, 13-vuotias poikani ja koira.

Kirsti Laine, 69, Lappeenranta.

Matkailuyrittäjä.

Kuulin hyökkäyksestä aamulla työpaikalla heti töihin tultuani. Tuntui uskomattomalta ja todella surulliselta. Kesti jonkin aikaa itselle sisäistää asia, että hyökkäys on totta. Se oli suuri järkytys.

Venäjän-matkoihin erikoistunut matkailuyhtiöni hakeutui lopulta tämän vuoden alussa konkurssiin. Siitä huolimatta elämä jatkuu vähän erilaisena, vaikka siitä on ikään kuin pala pois.

Monen vuosikymmenen ajan matkat Viipuriin ja Pietariin kuuluivat myös omaan normaaliin elämääni.

En ole pelännyt Venäjää. Olen työn kautta tottunut sen moniin erilaisiin muutoksiin. Joskus ne muutokset ovat tuntuneet turhauttaviltakin.

Nytkään ei saa antaa pelolle valtaa, vaikka se välillä yrittää tulla ajatuksiin. Elämää on elettävä ja usko tulevaisuuteen säilytettävä.

Anni Leskinen, 15, Mikkeli.

Koululainen.

Kun sota syttyi, kävin kahdeksatta luokkaa Mikkelin Rantakylän yhtenäiskoulussa. Kuulin Venäjän hyökkäyksestä sinä aamuna koulussa kavereilta.

Myös Tiktokissa alkoi leviämään videoita, joiden kerrottiin olevan Ukrainasta, vaikka ehkä ne kaikki eivät oikeasti olleet sieltä. Oli myös Venäjään vihamielisesti suhtautuvia videoita ja uutisia hyökkäyksestä.

En tarkalleen muista, mitä kaikesta silloin ajattelin. Kyllä se jollakin tavalla järkytti, että Venäjä päätti mennä niin pitkälle. Ja kun kyseessä on oma naapurimaa.

Mietin, mitä tästä seuraa.

Opettajat kysyivät, olimmeko kuulleet asiasta, mutta kovin laajasti sotaa ei käsitelty välittömästi sen alettua. Kotona puhuimme enemmän.

Vanhempani halusivat käydä asian läpi minun ja pikkusisarusteni kanssa itse sen sijaan, että saisimme väärää tietoa Tiktokista ja alkaisimme sen takia pelkäämään.

Sota ei ole erikoisemmin vaikuttanut omaan arkielämääni. Toki tiedän, että hinnat ovat nousseet.

Koulussa sotaa käsiteltiin vuoden aikana perusteellisemmin maantiedon tunnilla. Luimme uutisia ja etsimme niitä netistä, ja arvioimme, voiko niitä pitää luotettavina. Nyt sodasta ei ole taas pitkään aikaan puhuttu mitään sen enempää koulussa kuin kavereidenkaan kanssa. Myöskään Tiktokissa ei ole tullut vastaan siihen liittyvää materiaalia.

Ennen hyökkäystä en pelännyt Venäjää. En pelkää edelleenkään. Toki joskus käy mielessä, mitä jos maa päättää tehdä vielä jotain muutakin.

Helli Nevalainen, 90, Valtimo, Nurmes.

Rintamaveteraan

Jokaisessa iltarukouksessa toivon, ettei meidän tarvitsisi enää kokea sotaa. Sanon, että anna minulle hyvä rauhallinen yö, etteivät venäläiset tule tänne.

Olen kotoisin Karjalasta, menetetyn Suojärven alueelta. Jouduimme sieltä evakkoon äidin ja kuuden muun lapsen kanssa. Meidän taloamme Karjalassa ei särjetty, vaan se jäi lopulta kokonaisena Venäjän puolelle. Se on kuitenkin viety siellä purettuna jonnekin muualle Venäjälle.

Jatkosodan loppuessa jouduimme lähtemään uudelleen evakkoon Suojärveltä. Minä sain tehtäväksi vain 12-vuotiaana kuljettaa yhdessä toisten kanssa kylän karjaa 500–600 kilometriä Suomen puolelle aina Vesannolle asti.

Matka kesti kuukauden. Sain siitä veteraanitunnuksen. Kengät kuluivat ja muutamat mukana olleet tytöt joutuivat osan matkasta kulkemaan paljain jaloin.

En ole käynyt Karjalassa sodan jälkeen, olisi sattunut liikaa. Minä en lähde sinne, jäi niin ihania muistoja.

Kun sota alkoi, kuulin siitä Alfa TV:stä. Sota tuntui kovin ikävältä, kun Venäjä särki ihmisten koteja.

Nyt pelkään, että venäläiset tulevat ja särkevät ikkunat. Minne me vanhukset voimme silloin mennä. Ovia pidän nykyisin kiinni yöt ja päivät, mitä en tehnyt koskaan ennen.

Kyllä paljon on nyt muuttunut. Venäjän herrat ovat muuttuneet. He haluavat tehdä toisille vain ilkeyttä. Se on pelottavaa. Minä en halua enää sellaisia seikkailuja.

Tetiana Koriakina, 56, Mikkeli.

Ompelija.

Muutin Ukrainasta Suomeen 12 vuotta sitten, kun olin mennyt naimisiin suomalaisen miehen kanssa.

Venäjän kanssa ei ollut ollut ongelmia, koska Venäjän presidentti sanoi, että Ukraina on heidän veljeskansansa. Kukaan ei uskonut, että Venäjä voisi hyökätä Ukrainaan.

Kun Harkovaa alettiin pommittamaan sodan ensimmäisenä päivänä 24. helmikuuta 2022, poikani soitti minulle ja sanoi, että Venäjä oli hyökännyt. En uskonut sitä. Luulin sen olevan jonkinlainen huono vitsi.

Sitten myös ystäväni soittivat. Kaikki olivat shokissa ja peloissaan. Oli hullua, hullua, että Venäjä päätti ”vapauttaa Ukrainan natseilta”.

Olin erittäin huolissani pojastani ja hänen perheestään, enkä voinut ajatella sinä päivänä mitään muuta. En päästänyt irti puhelimesta, vaan puhuin lasten ja ystävien kanssa. He olivat peloissaan eivätkä tienneet mitä tehdä.

Yritin rauhoittaa heitä, mutta en osannut tehdä sitä hyvin, koska en itsekään ymmärtänyt, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Minulla ei ole koskaan ollut negatiivista asennetta Venäjää ja venäläisiä kohtaan. Ennen sotaa vierailimme usein Venäjällä ystävieni kanssa emmekä pelänneet mitään. Monilla on sukulaisia Venäjällä.

En pelkää edelleenkään Venäjää. Pelkään sitä, että Venäjällä asuvat, tiedotusvälineiden zombeiksi muuttamat ihmiset uskovat hallitukseen ja todella ajattelevat vapauttavansa Ukrainan natsismista.

Ukrainassa on yhä vaikeaa. Töitä ei ole. Olen yrittänyt auttaa koko vuoden taloudellisesti niin paljon kuin voin.

Olen esimerkiksi lähettänyt paketteja vapaaehtoisten kautta ja antanut maasta pois haluaville ihmisille vapaaehtoisten kuljettajien yhteystietoja.

Liisamaija Lapp, 35, Joroinen.

Marjatilan työnjohtaja.

Kun luin puhelimestani Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan, ensimmäinen ajatukseni oli huoli ukrainalaisista työntekijöistämme. Pitkäaikaisimmat ukrainalaiset työntekijät ovat olleet marjatilallamme töissä kesäisin yli kymmenen vuotta.

He olivat järkyttyneitä hyökkäyksestä, mutta heidän kotiseuduillaan Odessan lähellä hätää ei vielä siinä hetkessä ollut.

Ennen sotaa en pelännyt Venäjää. Nykyään pelkään. Mietin, voiko Venäjä hyökätä myös Suomeen ja sama tapahtua täällä. Voi olla, että pelko tuntui erilaiselta, koska asumme Itä-Suomessa.

Sota vaikutti huomattavasti marjasesonkiin. Saimme töihin suurimmaksi osaksi tilapäistä suojelua Suomesta hakevia ukrainalaisia, jotka olivat poimijoina ensikertalaisia. Valitettavasti marjaa jäi peltoon.

Miehet, jotka meillä ovat yleensä olleet, jäivät Ukrainaan. Osa heistä on rintamalla. Ydinporukkaan kuuluvat naiset kyllä tulivat. Kauden loputtua he lähtivät takaisin Ukrainaan perheidensä luokse, vaikka heillä olisi ollut mahdollista hakea suojelua Suomesta.

Meillä oli viime kesänä töissä venäläisiäkin. Konflikteja ei tullut pellolla eikä majoitustiloissa, koska ihmiset kyllä ymmärsivät, ettei heillä kellään ollut sodan alkamisen kanssa mitään tekemistä.

Kesän lähestyessä ajatukset kääntyivät siihen, miten saamme kesäksi poimijoita. Haluaisin taas ottaa töihin tuttuja ukrainalaisia, mutta he eivät osaa vielä sanoa, pääsevätkö he.

Yrittäjän elämää on vaikeuttanut myös muun muassa polttoaineiden hinnannousu.

Jussi Kähäri, 24, Mikkeli.

Lähihoitaja

Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan laittoi väkisinkin ajattelemaan joutumista rintamalle. Olen suorittanut varusmiespalveluksen muutama vuosi sitten. Järjellä mietin, että eivät ne varmaan hyökkää samaan aikaan useampaan maahan.

Mutta kyllä jo armeijassa ajattelin, että on se hirveä homma, jos sota tulee. On vihoviimeistä, jos semmoiseen joutuu.

Jos Venäjä hyökkäisi Suomeen, lähtisin silti rintamalle. Se on mielestäni kaikkien siihen koulutettujen vastuulla. He, joita ei ole siihen koulutettu, tekisivät mitä pystyvät.

En muista missä olin, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Tieto siitä tuli puhelimen uutisiin ja sosiaaliseen mediaan. Näin videon, jossa lensi hävittäjä. Videopätkä oli ilmeisesti kuvattu Ukrainassa.

Sodan alku ja se, että se oli niin lähellä, tuntui hurjalta. Ei ollut ensimmäinen kerta, että Venäjä jonnekin hyökkäsi, mutta hullulta se tuntui.

Sodasta seurannut energian ja muiden hintojen nousu on vaikuttanut enemmän tai vähemmän kaikkiin. Ostin tyttöystäväni kanssa viime vuoden lopussa talon. Piti tarkkaan miettiä, mikä talon lämmitystapa on, jotta pystymme maksamaan laskut.

Kun joka tuutista tulee Ukrainan tilanteesta, niin toki yhä on käynyt mielessä sodan uhka Suomessa. Toivoo, etten ikinä joutuisi samaan tilanteeseen kuin ihmiset siellä.

Ei voi sanoa, että pelkäsin Venäjää ennen sotaa, mutta sen ymmärsin, että jos jostain hyökätään, niin todennäköisesti sieltä. Edelleenkään en pelkää, mutta kyllä täällä pitää pitää korvat höröllään ja olla tarkkana.