Suomi on vesistöjen luvattu maa. Meillä on lukematon määrä merenrantoja, järviä, lampia, jokia ja puroja. Kun siihen päälle lasketaan soiden lampareet ja allikot, ei ihme, että Suomi on kahlaajalintujen paratiisi.

Kahlaajalintujen joukko on monen­kirjava. Yhteistä niille on, että ne elävät rannoilla ja kävelevät pitkillä koivillaan matalassa vedessä kaivellen ruokaa lietteen keskeltä.

Kahlaajat viihtyvät avoimilla paikoilla, joista näkee laajasti eri suuntiin. Näin kahlaajat havaitsevat lähestyvän haukan, ketun, minkin tai muun saalistajan ajoissa.

Kahlaajat ovat yleensä varsin arkoja ja nopealiikkeisiä, minkä vuoksi ne ovat valokuvaajalle hankalia kohteita, ellei käytössä ole piilokojua.

Linnut, kuten muut eläimet ja ihmisetkin, ovat yksilöitä, joilla on erilaiset luonteet. Vaikka yleensä esimerkiksi rantasipi lähtee kimittäen karkuun jo ennen kuin sen on ehtinyt kunnolla edes nähdä, joskus kuvaajalla käy tuuri. Linnut vain poseeraavat paikoillaan.

Näin minulle kävi viime kesänä, kun soutelin tyynellä Saimaalla mökkirantani tuntumassa. Veneeni lipui äänettömästi, ja kallion takaa paljastui kivellä seisoskeleva rantasipi. Vene lipui edelleen, ja sitten paljastui toinen, kolmas ja vielä neljäskin rantasipi. Sain kuvattua lintu­porukkaa hyvän aikaa, ennen kuin ne lennähtivät pois.

Rantasipi lienee rantojen kahlaaja­linnuistamme tunnetuin, ja onhan muuan hotelliketjukin nimetty tämän eloisan sipittäjän mukaan.

Toisin kuin muut kahlaajat, jotka viihtyvät syrjemmällä soilla ja matalien lahtien liejukoissa, rantasipi on yleinen näky aivan vesirajassa. Monesti rantasipi onkin järven ainoa kahlaajalaji, varsinkin jos rannat ovat kivikkoisia ja kallioisia.

Tämä on osoitus siitä, kuinka eläinlajit pystyvät sopeutumalla ja erikoistumalla löytämään luonnosta omat ekologiset lokeronsa, jolloin kilpailu muiden lajien kanssa ei ole niin raivoisaa.

Monien kahlaaja­lintujen jalkojen pituus määrittää sen, miten kaukana rannasta ne ruokailevat. Eräs kuvaajaystäväni on ­keksinyt pitkäjalkaisille kahlaajille ­kuvitteellisen yleisnimen: holkkipolviviklo. Sellaista lajia ei todellisuudessa ole olemassakaan, vaikka nimitys sopisi hyvinkin moneen kahlaajaan.

Jalkojen pituuden lisäksi kahlaajien ekologista lokeroa määrittää myös nokka: melko lyhytnokkaiset sirrit napostelevat ravintonsa muutaman sentin syvyisestä liejusta, kun taas viklot yltävät nokallaan jopa kymmenen sentin syvyyteen. Käyrästä ja pitkästä nokastaan tunnettu kuovi – kahlaajalintu sekin – voi kaivaa matoja parinkymmenen sentin syvyydestä.

Vaikka mökkikansan havainto­kirjoihin kirjataan useimmiten rantasipi, Suomen yleisin kahlaaja on liro.

Tämä vaatimattoman kaunis, pienehkö kahlaaja on saanut nimensä lentolaulustaan: se tuntuu kirjaimellisesti huutavan, että liro-liro-liro. Monen muun kahlaajan tavoin liro on ennen muuta pohjoisemman Suomen asukki.

Liroa muistuttava lähilaji on korpi­metsien ja kuusikoiden lammilla elävä metsäviklo. Liron erottaa siitä parhaiten pidempien jalkojen, vaaleamman valko­pilkkuisen selän ja alapuolelta valkoisten siipien perusteella.

Valkoviklo on vikloistamme suurin. Se on leimallisesti pohjoisen laji. Lapissa ja Peräpohjolassa on paljon soita, joiden vetisissä lampareissa valkoviklo viihtyy.

Luontokuvauksessa onni on odottajan kaveri. Viime kesänä sain elämäni onnistuneimmat valko­viklokuvat, kun vain ­seisoskelin sillalla Muonion Kutunivalla. Ihastelin kaikessa rauhassa tuntureiden reunustamaa järvimaisemaa, kun yhtäkkiä sillan kupeeseen kivelle lennähti iso, vaalea kahlaajalintu.

Sain arasta linnusta useita seisoskelu­kuvia ja yhden kuvan sen lentoon­lähdöstä.

Valkoviklon paras tuntomerkki on lennossa selvästi näkyvä selkäkiila ja kaikuva kolmiosainen tjyy-tjy-tjy-lentoääni.

Valkoviklon voi sekoittaa sen lähilajiin punajalkavikloon, ellei satu näkemään punaisia koipia.

Näitä lajeja muistuttaa olemukseltaan myös mustaviklo, joka on kuitenkin helppo tunnistaa täysmustasta höyhen­puvustaan. Tosin nuoren mustaviklon väritys on muiden kahlaajien tavoin ­ruskeanharmaa.

Muuttoaikoina toukokuussa sekä syysmuutolla heinä-­elokuussa näkee valko­vikloja myös muualla kuin Pohjois- ja Itä-Suomessa. Ne levähtävät merenlahdilla pienissä parvissa.

Monesti tulee mieleen, miksi ihmeessä lintujen kannattaa tehdä joka vuosi niin pitkä muuttomatka – Suomessa pesivät kahlaajat talvehtivat pääosin Länsi-­Afrikassa.

Selitys löytynee taas ekologisista lokeroista, erikoistumisesta sekä pyrkimyksestä vähentää kilpailua niin saman lajin kuin eri lajien yksilöiden välillä. Pohjolan kesä on lyhyt, mutta lämmin ja erittäin valoisa. Niinpä tänne kannattaa pyrähtää muutamaksi kuukaudeksi pesimään, koska kotikonnuilla Afrikassa pesimä­paikat olisivat liian ruuhkaisia.

Siellä myös kuivuus ja ravinnon puute vaivaavat kesäisin, kun taas Suomen luonto runsaine vesistöineen notkuu ­syötävää kesäkuukausina. Kosteanviileä ilmastomme huolehtii siitä, että suo­lämpäreetkään eivät pääse kokonaan ­kuivumaan.

Kahlaajat ovat nopeita lentäjiä, jotka muuttavat lentäen erittäin korkealla. Siksi niitä on muuton aikaan vaikea havaita. Lisäksi monet kahlaajat ajoittavat ­lentonsa turvallisuussyistä vasta hämärämpään yö­­aikaan.

Kahlaajien pääjoukot saapuvat Suomeen vapun tienoilla. Jo heinä-elokuussa ne lähtevät takaisin etelään.