Kävelen Helsingin Kaivopuistossa, keskustan tuntumassa, jossa on komeita luonnontilaisia rantakallioita. Yhtäkkiä kuulen voimakkaan kimityksen: ”tu-piik-piik-piik!”

Ohitseni lehahtaa mustavalkoinen lintu. Se on väritykseltään kuin harakka, joka on kahlannut oranssissa maalipurkissa ja tonkinut pönttöä venähtäneellä nokallaan.

Eräänlainen harakkahan se onkin, nimittäin meriharakka. Tämä lystikkään näköinen kahlaajalintu elävöittää luontoa koko pitkällä rannikkoalueellamme. Merenläheinen maisema olisi Suomessa paljon hiljaisempi ja tylsempi, jollei tämä kovaääninen lintu elelisi siellä.

Vaikka meriharakka on leimallisesti merilintu, niitä on levittäytynyt jonkin verran myös sisämaan järville.

Esimerkiksi Lappeenrannan ja Imatran sekä Savonlinnan järviseuduilta on viime vuosina raportoitu useita meriharakoiden pesintöjä. Saimaahan muistuttaakin Itämerta kallioisine rantoineen ja luotoineen.

Sisämaassa meriharakka on pesinyt usein puhdistamojen lietealtailla sekä tehdasalueilla, joista se löytää mukavasti kaarnaa ja puukariketta pesänsä pehmusteeksi.

Siinä missä moni muu lintu viettää piileskelevää elämää, meriharakka ei turhia kainostele, vaan se antaa näkyä ja kuulua! Erityisen äänekkääksi linnun varoitusäänet käyvät, kun joku eksyy liian lähelle sen pesää.

Meriharakka asuu kaikilla maailman mantereilla, Etelämannerta lukuun ottamatta. Se on varmasti maailman tutkituimpia kahlaajalintuja.

Meriharakka elää puuttomilla ulkosaarilla ja luodoilla sekä metsäisten saarten avorannoilla. Se tekee pesänsä maahan tai vaikkapa mökkien katoille. Meriharakat ovat nykyisin tuttu näky myös puistojen nurmikentillä.

Useimmat kahlaajalinnut pyöräyttävät neljä munaa, meriharakka vain kolme. Sukupuolet ovat samannäköisiä. Molemmat vanhemmat osallistuvat poikasten ruokkimiseen kuljettamalla pesän luokse matoja, nilviäisiä ja äyriäisiä.

Meriharakka on kahlaajalinnuksi melko iso ja helposti tunnistettava. Pitkäikäinen lintu painaa jopa puoli kiloa ja tulee sukukypsäksi vasta neljävuotiaana.

Meriharakka aloittaa pesimisen varsin myöhäisellä iällä, noin kymmenvuotiaana. Onhan siinä aikaa pyöräyttää poikue jos toinenkin, kun vanhimmat meriharakat ovat suunnilleen tämän artikkelin kirjoittajan ikäisiä, vähän päälle nelikymppisiä.

Meriharakka käyttää nuoruusvuotensa sopivien reviirien tutkailemiseen, ja näin ne ovat valmiita valtaamaan paikan, kun hyvä reviiri vapautuu edelliseltä omistajalta. Etenkin merilintujen maailmassa on tavallista, että reviirejä kytätään pitkään ennen kuin aletaan perustaa perhettä.

Meriharakat ovat varsin pariuskollisia, jos kohta eroja sattuu niillekin. Ainakaan höyhenpeiton heilumisesta avio-onnen ei pitäisi jäädä kiinni, sillä meriharakat saattavat paritella jopa 700 kertaa ennen munimista!

Tämä selittää sen, miksi meriharakasta on niin paljon parittelukuvia. Itsekin olen kuvannut meriharakan viettämässä lemmenhetkeään varmaan yhtä monta kertaa kuin muissa askareissa.

Meriharakka on Färsaarten kansallislintu. Suomessa se on Hangon nimikkolintu, mikä sopiikin erinomaisesti tälle avomeren ympäröimälle kaupungille.

Meriharakan yleisyydestä ja näkyvyydestä huolimatta mikään Suomen maakunta ei ole ottanut sitä nimikkolinnukseen, ehkä sen vuoksi, että se ei elä koko maakunnan alueella, vaan lähinnä rannikolla.

Se lentää suoraviivaisesti ja tihein siiveniskuin, usein lähellä vedenpintaa. Tällöin siipien yläpinnalta erottuvat leveät, valkoiset siipijuovat. Niiden avulla meriharakan tunnistaa jo kaukaa, esimerkiksi keväisissä ja syksyisissä muuttoparvissa, jotka kiitävät aavalla merellä.

Meriharakan pitkulainen nokka on vahva työkalu, jolla lintu avaa näppärästi simpukankuoren ja imaisee suuhunsa sisällä elävän eläimen.

Yleisesti ottaen lähes kolmenkymmenen vuoden luontokuvauskokemuksellani näyttää siltä, että luonnon monimuotoisuus ja lintujen sekä muiden eläinten määrä on koko ajan vähentynyt.

Ikävä havainto saa tukea tutkimuksista, joiden mukaan lintuja todella on entistä vähemmän. Muutos johtuu muun muassa elinympäristöjen yksipuolistumisesta sekä hyönteisravinnon katoamisesta.

Onneksi luonnossa on myös myönteisiä poikkeuksia, kuten merimetson, valkoposkihanhen ja meriharakan runsastuminen. Ne ovat tietyllä tavalla röyhkeitä ja päällekäyviä lintuja, ja ehkä osittain sen vuoksi ne ovat pärjänneet kilpailussa elintilasta ja ravinnosta.

Toisaalta meriharakan merkitys saattaa ihmisten silmissä korostua myös siitä yksinkertaisesta syystä, että se näkyy ja kuuluu paljon voimakkaammin kuin useimmat muut linnut. Joka tapauksessa luontokuvaajana ja lintuharrastajana tervehdin ilolla kaikkien luonnonvaraisten ja maisemaamme elävöittävien lajien yleistymistä.

Lintuatlaksen mukaan vielä 1950-luvulla meriharakoita pesi maassamme vain noin 600 paria, mutta nykyisin niitä on moninkertainen määrä, arviolta 3 000–4 000 paria.

Kun luet tätä juttua, suurin osa maamme meriharakoista on todennäköisesti nostanut jo kytkintä. Meikäläinen pesimäkanta saapuu varhain keväällä, suorittaa pesinnän ja häipyy sitten takaisin etelään jo heinä-elokuussa.

Monet meriharakat muuttavat öisin, ja siksi lintuja aktiivisesti tarkkailevalle voikin tulla yllätyksenä, kun vielä edellisenä päivänä rannalla oli kuulunut tuttua, kimakkaa piipitystä, ja tänään se onkin jo hiljainen.

Ei ihme, että jo heinä-elokuun vaihteessa suomalainen rannikkomaisema voi tuntua haikean syksyiseltä, vaikka uimavedet olisivat vielä lämpimät ja aurinko porottaisi täyttä häkää helteiseltä taivaalta.