Kevät tuo monet kaunisääniset laululintumme, mutta myös kirkuvasti nauravan naurulokin. Nauravasta äänestään se on saanut nimensä moneen kieleen: Ruotsin skrattmås, Englannin laughing gull, Saksan Lachmöwe. Siihen viittaa myös sen tieteellinen nimi ridibundus.

Vaatimattomista laulunlahjoistaan huolimatta naurulokki ei ääntään säästele. Harvoin sen täytyy yksin huudella, sillä se pesii useimmiten yhdyskunnissa. Satapäisissä, suurimmillaan tuhansien parien yhteisöissä keväinen meteli on korviahuumaava. 

Äänekkäästä yhdyskuntakäyttäytymisestä on linnuille selvää hyötyä. Viholliset eivät pääse yllättämään valpasta lintujoukkoa, sillä aina joku huomaa lähestyvän variksen, haukan tai ihmisen.

Variksen yrittäessä munavarkaisiin kirkuna kohoaa äärimmilleen ja lokit kiitävät nokka ammollaan häiritsijän kimppuun. Ne syöksyvät rohkeasti tunkeutujaa kohti ja pommittavat sitä ulosteilla. Sinnikkäänkin yrittäjän on kohta käännyttävä tyhjin toimin takaisin.

Ohi lentävä sääksikin saa saattueellisen lokkeja peräänsä. Suuri lintu ei ole niitä huomaavinaan, vaan tähyilee kalasaalista pinnan läpi ja syöksyy veteen. Kauan sääksi ei paikalla viihdy, vaan se poistuu hiljaisemmille saalistusvesille.

Monet sorsat ja uikut ovat hoksanneet lokkien kyvyn vartioida ja puolustaa pesiään, ja ne pesivät mielellään lokkiyhdyskunnissa. Varsinkin tukkasotka ja mustakurkku-uikku viihtyvät lokkikolonioissa, usein myös silkkiuikku ja punasotka. Tukkasotka viihtyy niin hyvin lokkien seurassa, että se pesii lokkien kanssa sellaisillakin paikoilla, joihin se ei muuten pesäänsä rakentaisi.

Naurulokkiyhdyskunta vaikuttaa äkkipäätä katsoen kaaosmaiselta. Lintuja vilisee silmissä loputtomasti, ja rääkyvät äänet vihlovat tärykalvoja. Ei lokkien elämä silti aivan niin kaaosmaista ole kuin miltä se näyttää.

Naurulokit alkavat rakentaa pesäkekojaan ruovikkoon heti jäiden lähdön jälkeen. Parit ovat vallanneet pienenpienet reviirit pesilleen, ja ne pitävät huolta, että vieraat linnut pysyvät sieltä poissa.

Ajaakseen tunkeilijat tiehensä ne elehtivät kiivaasti ja huutavat närkästyksensä ilmoille välttäen siten ilmiriidat. Vierekkäiset pesät ovat juuri niin kaukana toisistaan, etteivät naapurit ylety nokkimaan toisiaan.

Ihmisen eksyessä yhdyskuntaan meteli kasvaa korviahuumaavaksi. Linnut syöksyvät päin tunkeilijaa ja pommittavat häntä ulosteillaan. Vihollisen torjunta toimii sangen tehokkaasti.

Kuinka emot löytävät poikasensa satapäisen yhdyskunnan keskeltä? Lintuja vilisee joka suuntaan ja taivas on ääntä täynnä.

Pesiä on vieri vieressä, mutta emot löytävät silti erehtymättä oman pesänsä. Ne tunnistavat sen maamerkkien avulla. Sekavan lintupaljouden keskeltä ne löytävät omat poikasensa myös äänen avulla ja hoitavat ne lentokykyisiksi.

Naurulokki on nokkela löytämään ravintoa ja pesäpaikkoja. Se on oppinut löytämään ravintoa pelloilta traktorin jäljiltä ja kaupunkien kaatopaikoilta. Kaupunkiin naurulokki on muuttanut helpon ravinnon perässä. Se on yleinen näky toreilla ja puistoissa, ja se voi napata syötävää jopa ihmisen kädestä.

Kaikkiruokainen naurulokki etsii ravintoa sekä vedestä että maalta. Se nappaa nokkaansa pieniä kaloja, äyriäisiä ja hyönteisiä. Usein lintuja näkee puistojen nurmikoilla matojahdissa ja iltahämärällä saalistamassa puiden latvuksissa parveilevia humalaperhosia.

Naurulokki on sopeutunut pesimään monenlaisissa ympäristöissä. Suurimmat yhdyskunnat löytyvät reheviltä lintujärviltä, mutta naurulokki pesii myös soilla, luodoilla ja rantaniityillä, ja se kokeilee myös epätyypillisiä pesimäpaikkoja.

Naurulokki on toiseksi pienin lokkimme, vain pikkulokki on sitä pienempi. Siipiväliltään se on 86–99 senttiä ja pituudeltaan 35–39 senttiä. Naurulokin naama on kesällä suklaanruskea, toisella tummapäisellä sukulaisella, pikkulokilla pää on kaulaan asti musta. Naurulokilla on valkoinen silmärengas, mikä erottuu selvästi ruskeasta hupusta. Syksyllä naurulokilla ei enää ole ruskeaa huppua, vain musta täplä pään takaosassa.

Tummapäisestä pikkulokista naurulokin erottaa lennossa terävämmistä siivistä ja vaaleista siiven alapinnoista. Pikkulokin siivet ovat pyöreäkärkiset ja alapinnaltaan mustat.

Naurulokin hyvä tuntomerkki on siiven etureunan valkoinen alue, joka levenee kärkeä kohti.

Vaikka naurulokkeja tapaa nyt koko Suomesta Käsivartta ja päälakea lukuun ottamatta, se ei ole kuulunut linnustoomme kovin kauan. Ensimmäinen pesähavainto tehtiin Helsingin Vanhankaupunginlahdella 1864. Siitä alkoi nopea aluevaltaus.

Sadassa vuodessa naurulokit etenivät koko Suomen alueelle ja tulivat nopeasti tutuksi sekä vesillä liikkujille että kaupunkilaisille. Naurulokki pesii Etelä-Suomesta Etelä-Lappiin asti ja harvinaisena vielä Keski-Lapissakin. Tunturialueilla sitä ei tapaa.

Alunperin naurulokki asutti reheviä järviä ja merenlahtia, mutta se on levinnyt myös kaupunkeihin ja asutusten tuntumaan. Entistä useammin naurulokin näkee ulkosaaristossa asti.

Naurulokin kanta oli suurimmillaan 1960- ja 1970-luvuilla. Sen jälkeen se väheni voimakkaasti. Laji on luokiteltu vaarantuneeksi.

Taantumisen syytä ei tiedetä. Mahdollisia syitä ovat sairaudet, pesimäpaikkojen umpeenkasvu, tulokaspetojen runsastuminen ja ravinnon väheneminen tehomaatalouden yleistyessä.

Naurulokki on pitkäikäinen lintu. Suomessa 1968 rengastettu linut päätti päivänsä Hollannissa 30 vuoden ja kahdeksan kuukauden iässä. Se oli maailman vanhin tunnettu naurulokki.

Naurulokit muuttavat etelään varhain. Jo heinäkuun lopulla alkaa syysmuutto läntiseen Keski-Eurooppaan, mutta jotkut linnut muuttavat Afrikkaan asti. Pieni osa naurulokeista jää meille koko talveksi.

Muuttomatka yli valtavan Atlantin Pohjois-Amerikkaan vaatii sitkeyttä ja hyvää lentotaitoa. Esimerkiksi Hämeenkyrössä Pirkanmaalla rengastettu lokki lensi Fort Worthin kaupunkiin Teksasiin talvehtimaan.

Yhteen suuntaan matkaa kertyy yli 8 000 kilometriä.