Vielä pari vuosikymmentä sitten valkoposkihanhia nähtiin Suomessa lähinnä muuttomatkoillaan, kun ne liihottivat toukokuussa maamme etelärannikon yli pohjoisille pesimäseuduilleen. Suhtautuminen valkoposkihanhiin vaihtelee sen mukaan, millainen arvomaailma ihmisellä on. Jos niin päättää, luonnon voi nähdä lähinnä ikävänä ja haitallisena asiana. Esimerkiksi viime keväänä joukko helsinkiläisiä kaupunginvaltuutettuja ehdotti, että valkoposkihanhien levittäytymistä kaupungin puistoihin rajoitettaisiin esimerkiksi rei’ittämällä niiden munia. ”Monet puistot ovat täysin käyttökelvottomia. Olisi kivaa lukea kirjaa puistossa ilman että tarvitsee varoa kakkakasoja”, kokoomuslainen valtuutettu perusteli käynnistämäänsä valtuustoaloitetta.
Aloite kuitenkin tyssäsi siihen, että valkoposkihanhi on sekä luonnonsuojelulailla että EU:n lintudirektiivillä rauhoitettu laji, jonka tappaminen johtaa sakkorangaistukseen ja korvausvelvollisuuteen. Direktiivin vuoksi mikään EU:n jäsenmaa ei voi edes luokitella valkoposkihanhea riistalajiksi, jotta sitä voisi vähentää metsästämällä. Jotkut katsovat valkoposkihanhien ja niiden jättämien ulosteiden haittaavan viihtyvyyttään ja jopa uhkaavan terveyttään, mutta toisten mielestä valkoposkihanhi on upea lisä Suomen pesimälinnustoon.
Valkoposkihanhi on keväisin tuttu näky Suomenlahden kallioisilla rannoilla.
Valkoposkihanhen tapaus tarjoaa mielenkiintoisia aineksia ympäristöfilosofisiin pohdintoihin. Miksi sama asia aiheuttaa eri ihmisissä lähes päinvastaisia reaktioita? Miksi toiset ihastelevat taivaalla liihottavia lintuparvia ja toiset pitävät niitä vihonviimeisenä riesana, josta pitäisi päästä eroon? Tutkimuksissa on havaittu, että ihmisen suhtautuminen ympäristöönsä riippuu paljolti kasvatuksesta mutta ennen kaikkea perintötekijöistä. Sellaisten ihmisten, joilla on synnynnäinen taipumus nähdä ympäristössään paljon uhkia, on todettu äänestävän keskimääräistä useammin konservatiivisia ja oikeistolaisia puolueita. Nämä puolueet eivät yleensä ole luonnonsuojelun eturintamassa.
Kun jokin eläinlaji runsastuu nopeasti, se aiheuttaa ihmisissä ristiriitaisia tuntemuksia. Kenties osa ihmisistä kokee, että linnut tunkeutuvat heidän reviirilleen – alueelle, jonka pitäisi olla ihmisen kontrolloimaa. Liberaalimman ajatustavan omaksunut näkee asian puolestaan niin, että edes kaupungin puistoalueen ei tarvitse olla täysin hallittua, vaan villeillä luontokappaleilla on siellä oma paikkansa. Jopa eräät tuntemani konservatiivisesti ajattelevat luontokuvaajat suhtautuvat valkoposkihanhiin alentuvasti ”pullahanhina”, koska ne ovat varsin kesyjä ja niitä on kaupungissa paljon – merellisessä Helsingissä on Suomen suurin valkoposkihanhien kanta. Kiinnostavaa kyllä, samankaltaisia halveksuvia kommentteja olen kuullut esitettävän jopa kansallislinnustamme laulujoutsenesta. Ikään kuin jonkin linnun arvo tai elämisen oikeutus vähenisi sen takia, että lintuja on nykyisin enemmän kuin muutama vuosikymmen sitten.
Totta kuitenkin on, että valkoposkihanhi ei ole Suomen linnustossa alkuperäinen laji vaan suhteellisen tuore tulokas. Valkoposkihanhi on arktisten alueiden pesimälintu, joka talvehtii Euroopassa. Itämerellä sen havaittiin pesivän ensimmäisen kerran vasta 1970-luvun alussa Ruotsin Gotlannissa. Suomen Birdlife-järjestön nettisivujen mukaan ensimmäinen Itämeren pesivä valkoposkihanhipari oli peräisin tarhasta. Kenties tämäkin seikka tekee valkoposkihanhesta joidenkin silmissä vähäarvoisemman luontokappaleen. Jos näyttää siltä, että luonnon kehitys on riippunut jollain tavalla ihmisen toiminnasta, jotkut eivät pidä tällaista luontoa ”puhtaana”. Filosofisesti ajatellen valkoposkihanhen likaisuus ei siis ole pelkkiä ulostekasoja nurmikolla, vaan sen tarinassa on ollut tahroja alusta alkaen.
Hanhiperhe on lähtenyt päiväkävelylle Helsingin Kaivopuistoon.
Suomessa elää myös valkoposkihanhea muistuttava mutta sitä kookkaampi laji, kanadanhanhi. Nimensä mukaisesti kanadanhanhi ei ole lainkaan Vanhan maailman alkuperäisasukas, vaan se on tuotu tänne Pohjois-Amerikasta. Kanadanhanhi on kuitenkin sen verran harvalukuinen ja syrjäisillä järvialueilla viihtyvä erakko, että se ei ole saanut osakseen samanlaista vihaa kuin ihmisiin luottavaisesti suhtautuva, jalkakäytävillä käyskentelevä valkoposkihanhi. Suomessa valkoposkihanhi pesi ensimmäisen kerran 1980-luvun alussa, ja nykyisin kanta on kasvanut noin 4 000–5 000 pariin. Merimetson tavoin valkoposkihanheen kohdistuu kielteisiä asenteita paljolti sen vuoksi, että laji on runsastunut niin lyhyessä ajassa. Usein kuitenkin unohdetaan, että eivät nämä linnut ole runsastuneet ihmisen ansiosta – pikemminkin ihmisestä huolimatta. Vielä 1900-luvun alkupuolella valkoposkihanhea metsästettiin rajusti, mutta suojelun ansiosta lintu on nyt päässyt levittäytymään uusille elinalueille.
Linnut-vuosikirjassa julkaistussa artikkelissa todetaan, että ”valkoposkihanhen menestyksen Itämeren piirissä selittää pitkälti tarjolla ollut hanhelle sopiva elinympäristö, missä saalistus on ollut vähäistä ja poikastuotto siitä johtuen hyvä.” Valkoposkihanhen pääasialliset pesimäalueet sijaitsevat kaukana pohjoisessa, Grönlannissa, Huippuvuorilla ja Novaja Zemljalla. Metsästyksen loputtua linnut ovat oppineet muuttoreiteillään uusia tapoja. Ne levähtävät nykyään suurin joukoin esimerkiksi Viron Matsalussa ja Suomenkin peltoalueilla. Kun kotini lähellä Vantaan peltoaukealla näen tuhansien ja taas tuhansien valkoposkihanhien parven levähtämässä muuttomatkansa varrella, katson ihaillen niiden villiä vapautta. Suurten arktisten vesilintujen massamuutto on vaikuttavimpia näytelmiä, mitä luonto tarjoaa.
Teksti ja kuva Juho Rahkonen
