Loppukesän aamu valkenee sumuisena, tyynenä. Saaret ovat vain aavistettavissa sumuseinän takana. Yhtäkkiä sumusta kajahtaa komea kuikan huuto, joka kiirii rantakallioista ja -metsistä sammuen hiljalleen pois.

Kuikan äänessä ja elintavoissa on jotakin ikiaikaisen salaperäistä, minkä vuoksi sen mukaan on nimetty runsaasti paikannimiä. On Kuikkasaaria, Kuikkajärviä ja Kuikkalampia.

Kuikka viihtyy saarien täplittämillä suurilla selkävesillä. Aivan pienissä lammissa se ei kaakkurista poiketen pesi, mutta jo rauhallisille metsäjärville se saattaa rakentaa vesikasveista pesän. Kuikka tarvitsee satoja metrejä tilaa päästäkseen lentoon.

Maalla kuikka on hyvin kömpelö. Sen jalat sijaitsevat aivan ruumiin takaosassa ja kävely on vaikeaa. Sitä ei nähdä koskaan istumassa jään reunalla tai rantakivellä, ja maalle se nousee ainoastaan pesiessään.

Kuikka ei lähde vesirajasta yli 1,5 metrin päähän. Niinpä sen pesintä usein tuhoutuu säännöstellyillä järvillä.

Kuikkien määrä on vähentynyt mökkiasutuksen ja veneilyn yleistymisen vuoksi. Myös vesien säännöstely on vaikeuttanut kuikkien pesintää.

Kuikkakanta luokitellaan vielä elinvoimaiseksi, koko maan kannaksi arvioidaan 11 000–13 000 paria.

Kaikesta näkee, että kuikka on erinomaisesti vesielämään sopeutunut lintu. Sen muoto on virtaviivaisen sukkulamainen, räpyläjalat antavat sukellukselle vauhtia ja suuret keuhkot ilmapusseineen mahdollistavat jopa 800 metrin sukellukset.

Se saattaa käydä yli 30 metrin syvyydessä ja viipyä veden alla kolmesta viiteen minuuttia. Se vauhdittaa sukellusta muutamilla pingviinimäisillä siiveniskuilla.

Kuikka kalastaa pinnan alta varsinkin hopeapintaisia kaloja, kuten muikkua, salakkaa ja särkeä. Sille kelpaavat myös hyönteiset, simpukat ja äyriäiset.

Aamuhämärältä metsälammelta kaikuu selkäpiissä väreilevä ulvonta ja valitus. Se kiirii ympäröivissä metsissä ja paljastuu kahden kaakkurin kuoroksi. Siinä on hurjaa alkuvoimaa, on kuin ihminen huutaisi ja valittaisi.

Itä-Suomen yliopiston dosentti Erkki Björk on tutkimuksissaan mitannut lintujen äänenvoimakkuuksia. Kaakkurin huudon äänenvoimakkuus yltää yli 90 desibelin, kun laulujoutsenella ja kurjella se jää reiluun 80 desibeliin.

Kaakkuri käyttää lisäksi hyväkseen tyynen veden akustiikkaa ja painaa huutaessa päänsä vedenpintaan, jolloin äänet kantautuvat kauemmas.

Kaakkuri pesii pienemmissä vesissä kuin kuikka. Kilpailussa suurempi ja painavampi kuikka on niskan päällä, ja se on vienyt kaakkurin pienille suo- ja metsälammille, joista suurempi ja painavampi kuikka ei pääse lentoon.

Kaakkuri on arka lintu ja herkkä ihmisen aiheuttamalle häirinnälle. Kesämökit ja metsäautotiet ovat häirinneet kaakkurien haudontaa ja pesiä on tuhoutunut metsä- ja suo-ojituksissa.

Suomessa pesii vain 1 500–2 000 kaakkuriparia, kanta on vähentynyt viime vuosikymmeninä. Kaakkuri on luokiteltu silmälläpidettäväksi lajiksi.