Mikään Ukrainan historiassa ei ole kovin yksinkertaista eikä yleispätevää, mutta kaikki, mikä koskee Ukrainaa, koskee myös Venäjää.

Joudumme aloittamaan muinaisista roomalaisista.

Kun Rooman keisarikunta rakensi ajanlaskumme alussa järjestelmällistä ja hallintoa Länsi-Euroopassa aina Brittein saarilta Pohjois-Afrikkaan, Lähi-Itään ja Keski-Eurooppaan saakka, mikään siitä ei koskaan ulottunut Itämeren ja Mustanmeren väliselle laajalle maa-alueelle, vaan Rooman pohjoisraja kulki valtakunnan itäosissa suunnilleen Tonavaa pitkin.

Vasta syvenevä jako Itä- ja Länsi-Roomaan ensimmäisen vuosituhannen puolivälissä herätti Konstantinopolin ottamaan tarkemmin selvää, mitä kaikkia slaaveja ja muita kansoja Mustan meren pohjoisrannikolla olisi käännytettäviksi. Kun vanha Rooma joutui goottien miehittämäksi, ja uusi voima, islam alkoi 600-luvulla kasvaa idässä vauhdilla, Bysantti tarvitsi uusia kauppa- ja liittosuhteita.

Niinpä Itä-Euroopassa kehitettiin samaa tahtia kristinuskon leviämisen kanssa slaaveille kirjakieltä kreikkalaisen aakkoston pohjalta, mikä selittää venäjän, ukrainan ja valkovenäjän kielten kyrillisen kirjaimiston sukulaisuuden kreikan kirjoitustavan kanssa. Vielä tuhat vuotta sitten nämä erilliset lähikielet olivat kaikki yhteisen itäslaavilaisen kielen murteita – ja vielä neuvostoaikana saattoi kuulla venäläisten väittävän, että ne olisivat edelleenkin olleet yhtä ja samaa kieltä.

Kun vielä viikingit purjehtivat Itä-Euroopan suuria jokia pitkin etelään aina Konstantinopoliin asti ja jättivät Ruotsin ja Roslagenin nimiperintöä jälkeensä, voi sanoa Kiovaan syntyneen Rusin ruhtinaskunnan olleen yhtä paljon slaavien omaa tekoa kuin pohjoisten ja eteläisten vaikutteiden summa. Sitä voi pitää myös kaikkien aikojen ensimmäisenä Ukrainana, vaikka kyseessä olikin löyhä itäslaavilaisten päälliköiden liitto enemmän kuin valtio nykyisessä mielessä.

Kiovan Rusin perustajasta, tarunomaisesta Laatokan Rurikista, tiedetään vain se, mikä sekä Ukrainan että Venäjän kansalliseepoksessa, Nestorin kronikassa, hänestä kerrotaan – eli ei edes sitä, onko hän todella elänyt 800-luvulla. Häntä kunnioitetaan kuitenkin Rurikin hallitsijasuvun kantaisänä.

Rurikien suku hallitsikin sitten pitkään, useita kertoja tosin idästä tulleiden aasialaiskansojen hyökkäyksissä taipuen, aina Iivana Julman poikaan, tsaari Fjodoriin asti. Fjodorin kuolemasta alkoi Venäjän historian smutnaja vremja, sekasortoinen hämärän aika, jolloin kilpailevia hallitsijoita, sukutaustansa väärentäjiä ja vallankaappajia oli liikkeellä pilvin pimein – ja kaiken lisäksi Moskova oli Liettua-Puolaksi itseään kutsuvan valtakunnan ikeen alla. Siihen tilanteeseen Moskova ei ikinä enää halua joutua, ja se pelko siivittää osaltaan Venäjän propagandaa vielä neljäsataa vuotta myöhemmin.

Ukrainan ymmärtämiseksi pitää lähteä liikkeelle nimestä: kraj tarkoittaa kaikissa slaavilaisissa kielissä rajaa tai maata eli rajamaata. Itse asiassa myös suomen kielen sana raja on slaavilaista lainaperää. Ukraina siis on ollut rajamaa-aluetta – mutta kenen?

Menkäämme vuoteen 1533, jolloin Moskovan suuriruhtinas Vasilin kolmevuotias poika Ivan nimitetään isänsä kuoleman jälkeen uudeksi suuriruhtinaaksi. Euroopassa eletään jännittäviä aikoja: lännessä paavin valta horjuu, kun Englannin Henrik VIII julistautuu uuden anglikaanisen kirkon pääksi ja etelässä ottomaanien sulttaani Suleiman Suuri kolkuttelee Wienin portteja.

Moskovan suuriruhtinaat olivat olleet tataarien kaanien alaisina pitkään, ja vain puoli vuosisataa aikaisemmin Ivan-pojan isoisä oli onnistunut vapauttamaan Moskovan ympäristön itsenäiseksi. Hänen isänsä täydensi menestyksellisiä aluevaltauksia läntisen Liettuan suurvallan suunnalla onnistuen ulottamaan valtakunnan jo Dnepr-joen rantamille, Kiova mukaan luettuna. Isoisä oli mennyt naimisiin Itä-Rooman viimeisen keisarin veljentyttären kanssa, joten kun Ivan-poika oli kuudentoista, hänet keksittiin kruunata kolmannen Rooman keisariksi.

Jälkimaailma tuntee hänet tsaari Iivana IV Julmana, aikalaiset Venäjän ensimmäisenä hallitsijana, joka oli syntynyt itsenäisessä Moskovassa.

Ukraina-nimitystä oli siihen asti käytetty jo satojen vuosien ajan tarkoittamaan milloin mitäkin eteläistä aluetta, mutta nyt siitä tuli entistä selkeämmin puskurivyöhyke, rajamaa juuri etelään ottomaanien valtakuntaa vastaan. Alueen sotapäälliköt saivat paljon itsenäisyyttä, ja suhde Moskovaan vaihteli erilaisina vapauden valtakunnan ja liittolaissuhteiden muotoina.

Iivana Julma kävi sotia kaikkiin eri suuntiin ja epäonnistui pahiten lännessä, kun hänen ei onnistunut taata Venäjälle pääsyä Itämerelle, vaan Ruotsi sai haltuunsa Suomenlahden pohjukan, ja Kiova jäi kahdeksisadaksi vuodeksi osaksi läntistä suurvaltaa, jossa painopiste siirtyi Liettuasta Puolaan.

Joten kun 1600-luvun alussa smutnaja vremja päättyi ja nykyinen Venäjä syntyi Romanovien suvun noustua Moskovassa valtaistuimelle, erosivat myös Kiovan ja Moskovan tiet. Jälkimmäinen jäi itään, ensin mainittu idän ja lännen väliin.

Idän ja lännen välissä Ukraina on sittemmin tasapainoillutkin, missään vaiheessa identiteettiään kadottamatta.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun Itävalta-Unkarin, Venäjän ja Turkin imperiumit hajosivat, Ukraina sekä näki tilaisuutensa tulleen – ja julistautui itsenäiseksi 1918 – että joutui Puolan ja uunituoreen Neuvosto-Venäjän himojen kohteeksi.

Monet Venäjän sisällissodan 1918–1922 rajuimmista taisteluista käytiin Ukrainassa, ja yksi tärkeimmistä valkoisista kenraaleista, Pjotr Wrangel poistui länteen juuri Krimiltä loppuvuodesta 1920. Se vapautti voitokkaan puna-armeijan kohdistamaan nyt täyden tarmonsa ukrainalaiseen anarkistijohtaja Nestor Mahnoon, kun tämä oli pystyttänyt Ukrainaan oman kahdeksan miljoonan ihmisen Vapaan vyöhykkeensä.

”Emme ole punaisia emmekä valkoisia, vaan mustia”, kuului Mahnon tunnuslause.

Siitä jäi Moskovaan pysyvä epäluulo ukrainalaisia kohtaan. Se vain vahvistui, kun Neuvostoliiton vilja-aitan talonpojat vastustivat tilojensa pakottamista kolhoosijärjestelmään; Ensin Trotski, sitten Stalin ja uudeksi voimaksi noussut salainen poliisi, Tšeka, panivat kaikkialla valtakunnassa pullikoijat ruotuun, erityisen julmasti ukrainalaiset talonpojat. Ruoka pakko-otettiin valtiolle, ihmisiä kuoli niin teloituksiin, vankeuteen kuin nälkäänkin.

Ukrainalaiset eivät unohtaneet sitä. Kun Hitler hyökkäsi kesällä 1941 itään, siis myös Ukrainaan, iso joukko liittyi natsien kanssa samaan rintamaan, kun kommunistivihaa saattoi näyttää avoimesti. Monien ajattelu ei ollut vain antikommunistista, vaan äärioikeistolaista, mistä Ukrainan juutalaisetkin saivat karmean osansa.

Kun puna-armeija vuodesta 1943 eteenpäin ajoi natseja takaisin länteen, siirtyi ukrainalaisten länsimielisin osa sissisotaan, joka jatkui aina vuoteen 1950 asti ja jossa kuoli neuvostosotilaita enemmän kuin Afganistanissa myöhemmin.

Neuvostoliiton hajotessa 1991 kaikki uudet valtiot syntyivät vanhojen neuvostotasavaltojen pohjalle, niin myös Ukraina.

Kolme itsenäisyyden vuosikymmentä on ollut korruption ja nopeasti vaihtuvan sisäpoliittisen maiseman aikaa. Vuoden 2004 veretön oranssi vallankumous toi maan johtoon Viktor Juštšenkon kansan protestoitua kaduilla presidentinvaalihuijausta vastaan. Poliittisesti kyseessä oli vasta vaihtoehto Venäjä-mielisyydelle, mutta kymmenen vuotta myöhemmin Maidan-aukion levottomuuksissa ei vältytty kuolonuhreilta, ja pelissä oli myös Ukrainan EU- ja Nato-suhteiden tiivistäminen.

Tähän mennessä Vladimir Putin oli ehtinyt vahvistaa sekä turvallisuuspalvelu FSB:tä että asevoimia. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjän Mustan meren laivaston päätukikohta oli jäänyt Ukrainaan kuuluvalle Krimin niemimaalle, ja sieltä toteutettu niemimaan valtausoperaatio onnistui muutamassa päivässä maaliskuussa 2014.

Heti perään käynnistetty kaakkoisimman Ukrainan separatistien pyrkimys irrottautua Kiovan hallinnosta oli osa Venäjän juonta, ja pitämällä konfliktin jäädytettynä aina helmikuuhun 2022 asti Moskova on rakentanut pihtiotetta Ukrainan ympärille.

Moskovalla on pitkä muisti niistä kerroista, jolloin ensin Napoleon ja sitten Hitler ovat ulottaneet sotaretkensä Moskovaan asti. Berliinistä, Pariisista ja Wienistä itään on vain helposti ylitettävää tasankoa, vähän metsiä, paljon peltoa ja aroa. Sen tähden Moskova halusi 1939 Leningradin edustalta länsirajansa kauemmaksi, sen tähden se ei halua päästää Ukrainasta irti.

Vuonna 2022 Ukraina on valmiimpi kuin koskaan aikaisemmin näyttämään niin Moskovalle kuin maailmalle, että sen kolmas itsenäisyys on tällä kertaa pysyvää laatua ja että se ei kysy enää Moskovalta lupaa päättää omasta kohtalostaan.

Sota on aina kauhea asia, mutta tuskin mikään olisi voinut lujittaa näin paljon ukrainalaisten – sekä ukrainan- että venäjänkielisten – yhteistä näkemystä siitä, mikä on Ukrainan valtio ja että maa-alueeltaan suurimman pelkästään Euroopassa sijaitsevan valtion ja kansan paikka Euroopassa ei ole Venäjän saappaan alla.