Ilmestynyt 11.5. – Päivitetty 23.12.2022

Pysäyttäkää venäläinen terrori!

Auttakaa Ukrainaa voittamaan tämä sota!

Muun muassa tällaisia englanninkielisiä iskulauseita on lukenut kylteissä, joita Helsinkiin maaliskuussa saapuneet ukrainalaiset Mariia, Anastasia ja Isabella ovat viime viikkoina pidelleet käsissään.

Suomen ukrainalaisten yhdistys on järjestänyt mielenosoituksia, joihin naiset ovat ehtiessään osallistuneet.

Kun taas yksi arki-illan mielenosoitus Mannerheimin patsaan vieressä päättyy, mielenosoittajat antavat kyltit yhdistyksen puheenjohtajalle.

Mariia, Anastasia ja Isabella suuntaavat Kiasman kahvilaan lämmittelemään.

Teekupin äärellä Mariia, 24, kertoo olevansa kotoisin Länsi-Ukrainasta, Lvivistä.

Anastasia, 35, on syntynyt Krimillä mutta muuttanut venäläismiehittäjiä pakoon Kiovaan 2014. Hän on siis ollut jo kahdeksan vuotta maan sisäisenä pakolaisena ja joutui nyt lähtemään uudelleen venäläisiä pakoon.

Isabella, 21, on syntynyt ja kasvanut Mariupolissa, missä hänellä oli omistusasunto ja missä hänen lapsuudenperheensä on ilmeisesti edelleen. Hän ei ole saanut perheenjäseniinsä yhteyttä kahteen kuukauteen.

Isabella näyttää kännykästään kuvaa. Se on otettu hänen Mariupolin-asuntonsa ikkunasta kesäisenä päivänä. Edessä aukeaa esteetön näköala yli kattojen ja lehtipuiden reunustamien autoteiden. Tunnelma on rauhallinen, idyllinen.

Isabella kertoo, että Mariupol oli pitkään harmaa teollisuuskaupunki mutta seitsemän vuoden ajan sitä oli tietoisesti rakennettu modernimmaksi ja eurooppalaisemmaksi. Rantoja ja puistoja oli kunnostettu viihtyisämmiksi, kulttuurielämää kehitetty ja kaupungissa alettu järjestää erilaisia festivaaleja. Sitten Venäjä aloitti hyökkäyssodan.

– Nyt Venäjä on tuhonnut kaiken ja muuttanut Mariupolin helvetiksi. Kaupunkia ei arkkitehtonisessa mielessä enää ole, Isabella sanoo.

Hän itse oli jo ennen hyökkäyssodan alkua muuttanut poikaystävänsä kanssa Dniproon ja antanut Mariupolin-asuntonsa vuokralle.

– Entiset naapurini kertoivat, että maaliskuun alussa kerrostaloomme osui ohjuksia ja ruumiita lojui siellä täällä. Vuokralaiseni pääsivät onneksi pakoon ennen kuin ohjus osui myös minun asuntooni ja se paloi kokonaan.

Kännykkäkuvan näkymää ei ole enää olemassa. Tuhottua kerrostaloa ympäröi nyt moukaroitu kaupunki.

Anastasia näyttää kännykkäkuvan kiovalaisesta maailmanpyörästä aurinkoisena päivänä. Ihmiset kulkevat keveissä kesävaatteissa, tunnelma vaikuttaa huolettomalta.

Vaikka Kiova on säästynyt sodan alettua pahimmalta, huolettomuus on sielläkin nyt mennyttä.

– Sain sieltä juuri huonoja uutisia. Venäläisten ohjus oli tuhonnut kerrostalon, jossa asui myös tuttujani. Onneksi he eivät olleet juuri silloin paikalla, Anastasia sanoo.

Mariia puolestaan näyttää kännykästään öisen kuvan, jossa hän on ystävänsä kanssa Lvivin oopperatalon edessä.

– Oli lokakuun loppu, ja tapasimme iltakuudelta. Päädyimme illallisen jälkeen kävelemään ympäri kaupunkia aamukolmeen tai -neljään, koska meillä oli niin paljon puhuttavaa, Mariia kertoo.

Sodan alettua Lviv jäi rintamalinjojen ulkopuolelle ja siitä tuli tärkeä kauttakulkupaikka sotaa pakoon lähteneille ukrainalaisnaisille ja -lapsille. Sinne majoittui myös paljon maan sisäisiä pakolaisia. Enää sielläkään ei olla turvassa. Maaliskuusta lähtien Venäjä on kohdistanut satunnaisia iskuja myös Lviviin. Huhtikuisessa ohjusiskussa kuoli viranomaisten mukaan seitsemän ja loukkaantui ainakin 11 ihmistä.

Kolmikko kärsii jatkuvasta koti-ikävästä. Anastasia kertoo sisustaneensa kiovalaista vuokra-asuntoaan pitkään ja hartaasti.

– Minulla oli suuri kirjakokoelma, matkamuistoja paikoista joissa olen käynyt, paljon pehmeitä tyynyjä ja peittoja. Se kaikki antoi turvaa ja iloa, Anastasia sanoo.

Hän kaipaa myös Kiovan vilkasta pääkatua, kaupunki­kävelyjä, lempikahvilaansa, perjantaisia pöytäpeli-iltoja ystävien kanssa, kaikkea kotikaupungissaan.

Mariia kertoo ikävöivänsä koko kotimaataan.

– Ukraina on kaunis maa, ja esimerkiksi Karpaattien lumihuippuiset vuoret ovat näky, jota ei voi ikinä unohtaa. Mutta kyse ei ole vain estetiikasta. Ukraina on minun sydämeni paikka, se on erottamaton osa minua, Mariia sanoo.

Se, että Venäjä aloitti hyökkäyssodan Ukrainaan 24. helmikuuta 2022, oli Isabellalle yllätys.

– Varsinkin Mariupolissa sodan ääniä oli kuulunut jo kahdeksan vuotta, ja me siellä pitkään asuneet kuvittelimme, ettei tilanne siitä juuri pahentuisi.

Anastasia kertoo jännittäneensä täysimittaisen hyökkäyssodan alkua niin pitkään, että sen alkaminen tuntui paitsi kauhistuttavalta myös jollain tapaa selkeyttävältä.

– Ajattelin, että nyt sitten vain kytketään taistele tai pakene -moodi päälle, hän sanoo.

Hänen vuokra-asuntonsa Kiovassa oli 24-kerroksisen talon kahdennessakymmenennessä kerroksessa, ja kun Venäjän ohjus iskeytyi kaupunkiin, talo huojui niin, että osa hänen astioistaan tippui keittiökaapista.

– Ei tuntunut enää turvalliselta olla siellä.

Ystävä pyysi Anastasiaa muuttamaan asuntoonsa Kiovan rauhalliseen osaan. Anastasia on kerrontasuunnittelija peliteollisuudessa ja teki sodan ensimmäiset viikot etätöitä ystävänsä kellarista.

Mariia taas teki sodan alussa satunnaisia vapaaehtoistöitä ja esimerkiksi keräsi Donbassista paenneille vaatteita. Häntä kuitenkin tuskastutti, ettei hän kyennyt tekemään mitään suurempaa, kuten puolustamaan maata hyökkääjältä tai toimimaan lääkintäjoukoissa.

Syyllisyyden tunne. Se yhdistää monia sotaa pakoon päässeitä. Myös Mariia, Isabella ja Anastasia sanovat tuntevansa nyt myös syyllisyyttä siitä, että he lähtivät maastaan.

– On vain pakko yrittää keskittyä siihen, mitä voi tehdä kotimaan hyväksi täältä, Mariia sanoo.

Jokaisen lähtöpäätökseen vaikutti ajatus, että jos he pääsevät muualle Eurooppaan ja voivat tehdä siellä töitä, he voivat lähettää rahaa Ukrainaan jääneille läheisille, vapaaehtoistyöntekijöille ja armeijalle.

Aiemmin biologian opettajana työskennellyt Mariia oli sodan alkaessa työtön, ja sota vaikeutti työllistymistä entisestään.

– Puolet teollisuudesta on tuhottu, samoin juna- ja lentoasemat. Nyt etsin Suomesta töitä, jotta voin lähettää rahaa Ukrainaan, Mariia sanoo.

Monet Anastasian kaverit liittyivät sodan alettua armeijaan ja aluepuolustusjoukkoihin. Osa heistä kuoli jo sodan ensimmäisinä päivinä.

– Lähtöpäätökseni sinetöi se, kun armeijassa oleva ystäväni totesi, että saattaisin olla Kiovaan jäädessäni taakka kaupungin puolustajille ja ettei hän haluaisi nähdä venäläisten käyttävän minua ihmiskilpenään, Anastasia kertoo.

Isabella taas opiskeli sodan alkaessa Dnipron yliopistossa psykologiaa. Heti ensimmäisinä päivinä ruoasta tuli pula.

– Supermarketeissa oli sodan alkuaikoina paljon tyhjiä hyllyjä, ja kun sinne sitten vihdoin tuli taas leipää, tuntui ettei sitä voi ostaa, koska se voi olla pois joltain vanhukselta tai lapselta. Se oli yksi syy, miksi päätin lopulta lähteä, Isabella sanoo.

Sota on erottanut monet ukrainalaiset läheisistään, mutta tämän kolmikon se on yhdistänyt. Anastasia ja Isabella olivat kyllä nähneet toisensa kertaalleen jo Ukrainassa, mutta vasta Helsingissä he ovat ystävystyneet keskenään ja Mariian kanssa.

– Isabella ja minä harrastamme liveroolipelaamista, ja näimme kerran larppitapahtumassa Kiovassa. Muistin Isabellan ystävälliset kasvot sieltä, Anastasia kertoo.

Isabella ja Anastasia pakenivat sotaa Suomeen, koska tunsivat täältä liveroolipelaajia. Anastasia oli jopa käynyt Suomessa Solmukohta-liveroolipelikonferenssissa. Sillä reissulla hän piipahti myös Helsingissä ja huomasi ajattelevansa, että ”tässä kaupungissa voisin kuvitella asuvani”.

Nyt Anastasia asuu kissansa kanssa larppikavereidensa asunnossa Punavuoressa. Isabella asuu Sörnäisissä asunnossa, jonka hän löysi larppikavereidensa avulla.

Mariia taas tuli Suomeen siksi, että hänen it-alalla työskentelevä serkkunsa oli jo aiemmin muuttanut töiden perässä Matinkylään.

– Pääsin asumaan hänen luokseen, Mariia sanoo.

Nyt heitä yhdistää sama kuin ukrainalaisia kaikkialla – vahva isänmaallisuus.

Aiemmassa elämässään Isabella vieroksui kaikenlaista isänmaallisuutta. Paettuaan Suomeen hän on kuitenkin ostanut Ukraina-pinssin ja käyttää sitä ylpeänä.

Isabella kertoo myös liikuttuvansa nykyään kovasti sekä Ukrainan kansallislaulusta että Pink Floydin ja ukrainalaisartisti Andri Hlyvnjukin tuoreesta kappaleesta Hey Hey Rise Up.

Hlyvnjuk tunnetaan suositun ukrainalaisyhtyeen Boomboxin laulajana. Sodan alettua Boombox keskeytti Yhdysvaltain-kiertueensa ja Hlyvnjuk lähti puolustamaan kotimaataan. Ukrainan tueksi hyökkäyssodan aikana tehty kappale perustuu vuodelta 1914 peräisin olevaan ukrainalaiseen protestilauluun.

Mariia, Anastasia ja Isabella ovat yhtä mieltä siitä, että sota on yhdistänyt ukrainalaiset ja saanut heidät arvostamaan omaa maataan entistä enemmän.

Isabella on toden teolla herännyt ottamaan selvää Ukrainan kulttuurista ja historiasta sodan aikana.

– Synnyin ja kasvoin venäjänkielisellä ja venäjämielisellä Donbassin alueella, ja minutkin kasvatettiin venäjänkieliseksi ja -mieliseksi. Pikkuhiljaa aloin kuitenkin kyseenalaistaa oppimaani. Kun hyökkäyssota alkoi, tein täydellisen pesäeron Venäjään ja aloin kunnolla perehtyä Ukrainan asioihin.

Mariia ylistää vuolaasti ukrainalaista taidetta.

– Meillä on todella hienoja kirjailijoita, muusikkoja ja kuvataiteilijoita. Kansallispuvut ovat taidetta nekin. Melkein kaikilla Ukrainassa on kansallispuku, ja viime vuosina on ollut trendikästä tehdä niitä itse, Mariia kertoo.

Myös Anastasia kertoo rakastavansa perinteisiä kirjottuja paitoja ja hameita, vyshyvankoja.

– Jokaisella alueella on oma ornamenttinsa, ja ne kaikki ovat valtavan kauniita. Sydäntäni lähellä ovat myös ukrainalaiset laulut. Ukrainan kieli on täydellistä laulamiseen.

Mariia kertoo kirjoittaneensa aiemmin paljon runoja, mutta sodan alettua runosuoni on tyrehtynyt.

– Tällä hetkellä en pysty kirjoittamaan muusta kuin siitä mitä ukrainalaisille juuri nyt tapahtuu, Mariia sanoo.

Muilla valtioilla on armeija, mutta Ukraina on armeija. Tämä ukrainalainen sanonta pitää Anastasian mukaan paikkansa.

– Lähes kaikki ukrainalaiset haluavat jollain tavalla osallistua maansa puolustamiseen.

Isabella kertoo vaikuttuneensa sodan alettua siitä, kuinka uskomattomiin asioihin ukrainalaiset pystyvät yhdessä. Esimerkiksi hänelle rakas larppaajien verkosto lahjoitti heti sodan alussa suuren summan armeijalle, ja lisäksi se kokosi erittäin nopeasti maanlaajuisen vapaaehtoisten verkoston.

– Larppiyhteisön viestintäkanavissa myös tiedot sodan kulusta liikkuivat paljon nopeammin kuin journalistisessa mediassa, Anastasia täydentää.

Mariian mukaan myös monet ihmisoikeus- ja naisasiajärjestöt ovat tehneet sodan aikana valtavasti työtä hädänalaisten auttamiseksi ja armeijan tukemiseksi.

– Venäjällä ihmisoikeustilanne ja naisten asema on niin heikko, että järjestöt yrittävät tehdä osaltaan kaikkensa, jotta Ukraina ei joutuisi osaksi Venäjää, Mariia sanoo.

– On aivan hirveää, kun olet itse nainen ja tiedät, että sinulla on oikeuksia vain Ukrainassa ja Venäjä haluaa tehdä sinusta omaisuutta, Mariia sanoo.

– Siinä on yksi syy, miksi monet ukrainalaisnaiset ovat sodan aikana liittyneet armeijaan ja aluepuolustusjoukkoihin, Isabella lisää.

Anastasian mukaan myös Ukrainan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhteisö on ollut hyvin aktiivinen sodan alettua. Monet ovat liittyneet armeijaan ja aluepuolustusjoukkoihin, ja yhteisö on myös lahjoittanut paljon rahaa armeijalle.

– Queer-ihmiset jos ketkä ymmärtävät, että Ukrainan vapautta on puolustettava. Varsinkaan heillä ei olisi toivoa, jos Venäjä valtaisi Ukrainan.

Kun ukrainalaiset puhuvat keskenään tulevaisuudesta, he eivät puhu sodan loppumisesta tai rauhasta vaan Ukrainan voitosta.

– Tiedämme, että jos Ukraina ei voita, se on kansamme loppu. Venäjä ei jätä meitä rauhaan, ellemme voita, Anastasia painottaa.

Isabella viittaa Venäjän propagandaa levittävän uutistoimisto Ria Novostin artikkeliin ”Mitä Venäjän on tehtävä Ukrainalle?”.

Siinä kolumnisti Timofei Sergeitsev peräänkuuluttaa toimenpiteitä myös sitä suurta kansanosaa kohtaan, jota ei voi suoraan rangaista sotarikoksista.

– Tämähän tarkoittaa selvästi ukrainalaisten kansanmurhaa, Isabella sanoo.

Hänen mielestään venäläinen retoriikka vastaa natsien puheita toisen maailmansodan aikana.

– Aluksi venäläiset sanoivat tappavansa vain Ukrainan sotilaat, mutta sitten retoriikka muuttui ja he alkoivat puhua koko kansan denatsifikaatiosta. On aika selvää, että he yrittävät eliminoida mahdollisimman suuren osan ukrainalaisista ja vallata maamme venäläisille.

Kiasman sulkeuduttua kolmikko siirtyy lähellä olevaan ravintolaan omenasiiderille. Isabella tahtoo heidän ottavan kuvia todisteeksi siitä, että nyt eletään.

– On meidän tehtävämme elää täysillä, koska Venäjä halusi viedä meiltä elämän, Anastasia sanoo.

Selfiesession jälkeen Anastasia kertoo, että jo ensimmäisinä sotapäivinä ukrainalaiset alkoivat postata somessa, mitä aikovat tehdä kun Ukraina voittaa.

– Meillä kaikilla on vähintään mentaalinen lista sellaisista asioista, alkaen siitä että haluan tulla kotiin, halata rakkaita, kävellä kotikaupungissani ja nukahtaa omaan sänkyyni kuulematta hälytyksiä, Isabella sanoo.

Isabellalla itsellään on myös tehtävälista asioista, joita hän on aiemmin empinyt.

– Kun voitamme, aion muun muassa vihdoin ottaa tatuoinnin ja otattaa itsestäni alastonkuvia.

Tällä hetkellä he kaikki kokevat tärkeäksi puhua yhdessä mahdollisimman paljon ukrainaa.

– Ukrainan kielen vaaliminen on minulta tietoinen viesti, että me ukrainalaiset pidämme yhtä. Se on rakkauden kieli, jota Venäjä ei voi ottaa pois, vaikka kuinka haluaisi, Isabella vakuuttaa.

Ilmestynyt 11.5. – Päivitetty 23.12.2022