Jouluna 2020 Jenni Kokander päätti tehdä lahjoituksen. Hän laittoi perheineen rahalahjoituksen asunnottomille. Seuraavana jouluna 2021 tilanne oli koronan vuoksi edelleen sama, joten Jenni teki uuden lahjoituksen. Sen jälkeen hänelle, kuten muillekin lahjoittajille, kilahti sähköpostiin kiitosviesti, sen oli lähettänyt Vailla vakinaista asuntoa ry:n viestintäpäällikkö Erja Morottaja.

Viestin liitteenä oli kuva joulusta Sällikodissa, joka on pitkäaikaisasunnottomien asumisyksikkö. Keskellä tönötti valkopartainen Esko. Tekstissä luki: "Joulupukki ei asu Korvatunturilla vaan Sällikodissa Alppilassa".

– Purskahdin hillittömään itkuun ja mieleeni tuli Astrid Lindgrenin tarina Eemelistä, joka kutsuu jouluna muun perheen ollessa kirkossa vaivaistalon ukkelit ja akkelit jouluna kotiinsa syömään. Kiitin Erjaa kuvasta ja kysyin, voinko auttaa jotenkin, antaa sosiaalisen mediani hyvään tai mitä tahansa, Jenni sanoo.

Sitten tuli ystävänpäivä helmikuussa 2022. Ratikka pysähtyi kirskahtaen näyttelijä Jenni Kokanderin ja hänen käsikynkässään jäisellä kadulla kävelevän Kapan eteen.

– Sinä teet minut näkyväksi. Ilman sinua se ratikka ei olisi pysähtynyt, Kapa sanoi Jennille.

Kapa ja Jenni jatkoivat siitä hetkestä käsikynkkää yhdessä kohti Vepaa, Vertais- ja vapaaehtoistoiminnan keskusta.

Ja silloin Jenni Kokaderista tuli Vailla vakinaista asuntoa ry:n ensimmäinen kummi. Hänestä tuli vapaaehtoinen olkapää ja ihminen, joka kuuntelee Vepassa tarinoita, lajittelee lahjoitusvaatteita, etsii sopivan takin, jakaa ruokaa, mitä tahansa.

– Meitä yhdistää huumori ja lempeä suhtautuminen elämään. Olemme äkkipikaisia ja kiihdymme nollasta sataan sekunnissa. Joka kerta nauramme, kun näemme. Silloin kun voi vähän vittuilla toiselle ihmiselle, nauraa ja piikitellä – silloin asiat ovat hyvin. Sellainen ystävyys meillä on Kapan kanssa, Jenni kuvailee.

Tänäänkin Kapa on ollut Vepassa paikalla, mutta ei ole juuri nyt maisemissa. Mutta muita tuttuja Jennillä on täällä paljon.

– Olemme kaikki samalla viivalla ja haluamme tulla kohdatuksi sekä nähdyksi, Jenni sanoo.

– Pienessä ajassa olen kohdannut monia ihmisiä, joiden kanssa jutteleminen on ravisuttanut maailmaani. Haluan tuoda näkyväksi asunnottomuuden isoa rakenteellista ongelmaa ja sitä, että kaikki ihmiset täällä ovat oikeita tyyppejä tarinoineen. Jokainen meistä on kohdannut asunnottomuutta kokevan ihmisen. Olemme kaikki samalla viivalla ja haluamme tulla kohdatuksi sekä nähdyksi.

Kummina Jennin sanoo pysähtyvänsä ja näkevänsä vihdoin nämä ihmiset sen sijaan, että katsoisi ohi ja pois.

– Kun aiemmin vaikka juna-asemilla katsoin pois nähdessäni asunnottomalta näyttävän ihmisen – kuten niin moni meistä tekee joka päivä – nyt katson heitä kohti.

Vain parin korttelin päässä Vepasta kiiltelee Mall of Tripla ja Pasilan juna-asema. Tämä kivenheitto on pitkä matka, siirtymä keskiluokan ostos-, lifestyle- ja työmatkakeskittymästä toiseen maailmaan, Vepan asunnottomien maailmaan.

Vepassa natisevat puurappuset johtavat paikkaan, jossa moni ihminen syö päivän ainoan lämpimän ateriansa. Vessan ovessa on lappu, jossa pyydetään asioimaan tiloissa vain yksi kerrallaan. Sohvilla nukkuu ihmisiä, yksi nuokkuen, toinen kiitollisena makuullaan. Pieni televisio katon rajassa toistaa samaa ohjelmaa ja välillä jostain kuuluu kovaääninen ärähdys. Sitten erimielisyys sovitaan.

Kaiken keskellä kulkee näyttelijä Jenni Kokander halattavana, käteltävänä - kuuntelemassa.

– Jos moni tulee tänne hetkeksi levähtämään, niin tulen minäkin, Jenni sanoo.

Kun korona-aika sulki yhteiskunnan, kodista tuli useimmille ihmisille turvapaikka. Niin Jennillekin.

– Yhtäkkiä tajusin, että tässä samassa kriisissä on ihmisiä, joilla ei ole kotia. Missä he esimerkiksi ovat karanteenissa?

Vepa on matalan kynnyksen paikka, jonne jokainen on tervetullut, päihtyneenäkin. Joskus on levotonta, yleensä rauhallista. Jännittyneen tilanteen aistii helposti, tänään on hyvä päivä.

– Aloitin viime talvena Vva ry:n tilapäismajoitusyksikkö Tuvan remppahommilla ja nyt keikkailen päiväkeskuksessa ohjaajana, myös vaimoni on täällä töissä.

– Ymmärrän meillä käyviä ihmisiä, sillä olen itsekin ollut huumemaailmassa mukana. Itselläni oli neljä vuotta raskasta sekakäyttöä, nykyään päivätöikseen rakennushommissa oleva, ja Vepassa keikkatyötä ohjaajana tekevä Aku kertoo.

Asunnottomuutta kokenut Aku on nukkunut Volvonsa takakontissa ja lehtiroskiksessa.

– Joka aamu piti herättyä miettiä, mistä saan päivän vedot. Vieroitus oli todella vaikeaa, mutta ehkä se olisi ollut helpompaa, jos silloin olisi ollut tällainen paikka, hän miettii.

Yhteisöllisyys ja turva näkyy täällä siinäkin, että näitä paikkoja ei kamapäissä tuhota eivätkä ihmiset riehu avun äärellä.

– Mutta jos on huono päivä tai jos joku on liian kamoissaan, joku saattaa kuvitella, että häneltä on vaikka varastettu jotain. Tappeluita on harvoin, mutta huutoa kyllä kuuluu. Silloin laitamme riitapukarit ulos rauhoittumaan.

Vessan suhteen täällä on pyhä toive, ettei siellä käytettäisi huumeita.

– Mutta jos on ihan pakko, käytetyt neulat laitetaan purkkiin eikä jätetä lojumaan. Haluamme pitää tunnelman rauhallisena, sen vuoksi myös myyminen ja ostaminen hoidetaan muualla, Aku sanoo.

Aku toivoo, että elämä jatkuisi hänen ja hänen vaimonsa osalta hyvin.

– Jossain vaiheessa toivon, että voisimme muuttaa Portugaliin. Haluaisin perustaa sinne tatuointistudion, tai sitten jatkan raksahommia. Ensin pitää hoitaa ulosottovelat ja muut hölmöilyt alta pois.

Tänä keväänä Jennillä oli koronatartunta, jonka vuoksi hän ei päässyt hetkeen Pasilaan vierailemaan.

– Minulle tuli hirveä ikävä tänne. Tämä on myös minulle turvapaikka. Julkisuuden henkilönä moni ajattelee, että se on minun identiteettini. Mutta täällä olen pelkästään Jenni. En saa mitään krediittiä sillä, että olen julkkis. Päin vastoin, joku saattaa ajatella, että mitä tuo komeljanttari tulee tänne.

Olemalla läsnä, kohtaamalla ihmisiä Jenni kokee saavansa julkkiksen identiteettinsä katoamaan. Yhtä lailla kuin ei ole julkkista, ei ole asunnotonta ihmistä.

– On ihminen, joka kokee tällä hetkellä asunnottomuutta. He ovat meidän äitejä, isiä, veljiä, siskoja ja lapsia.

Mutta nyt juttutuokio keskeytyy, sillä ihminen tarvitsee halin.

– Moi, moi, saako halin, sä olet ihana näyttelijä! Ihana tavata sinut, olen sinun fani. Hyvää viikonloppua, herrasmies toivottaa Jennille syleilyn yhteydessä ja porhaltaa ulos Pasilan kaduille.

Moni kulkija, vapaaehtoinen tai kokemusasiantuntija laskee ohi kulkiessaan käden olkapäälle, halaa tai moikkaa. Jennillä on aikaa jokaiselle, se on katse tai pidempikin juttutuokio. Jenni kertoo, että hänen ajattelunsa on muuttunut vuoden aikana merkittävästi.

– Vaikka nämä paikat ovat hyviä, nehän eivät ole millään tavalla ratkaisu. Nämä ovat laastareita, jotka laitetaan mätänevän haavan päälle. Siitä ei ole mitään apua, jos itse ongelmaa ei hoideta. Asunnottomuus on asia, joka voitaisiin korjata! Meidän kaikkien pitäisi haastaa päättäjät ja viranomaiset ottamaan vastuuta asunnottomuuden poistamisesta.

Jennin mielestä hyväntekeväisyys on harhaanjohtava sana, joka antaa ymmärtää, miten ihminen tekee muille hyvää.

– Minä saan tästä sata kertaa enemmän kuin pystyn ikinä antamaan näille ihmisille. Moni pyytää yksinkertaisesti vain juttelemaan, olemaan paikalla. En karsasta tai pelkää. Halaaminen sataa täysin minun laariini, mutta autan myös konkreettisesti niin paljon kuin voin. Totta kai toivon myös, että kunpa rajat saataisiin häivytettyä, ei olisi meitä ja niitä. Olisi vain me kaikki, samanarvoisina.

Nyt Jenni lähtee tervehtimään ystäväänsä Jussia. Kesällä toisiinsa tutustunut parivaljakko naljailee hyväntahtoisesti toisilleen.

– Jenni on aivan mahtava tyyppi. Jennissä parasta on huumorintaju, mutta hänelle voi puhua myös vakavista asioista. En häpeä menneisyyttäni ja olen sujut sen kanssa. En olisi tämä sama ihminen, jos en olisi kantanut niin paljon asioita elämäni aikana. Olin nuorempana paljon ennakkoluuloisempi ja tuomitsevaisempi, Jussi miettii.

– Jos alussa herkistyin, en minä täällä jatkuvasti ole surullisena. Miksi olisin? Höpöttelen täällä Jussin kanssa ja silloin päällimmäisenä on ajatus siitä, miten hyvä tyyppi hän on. Olen pahoillani niistä olosuhteista, joissa hän on joutunut elämään, mutta olen ennemminkin toiveikas kuin surullinen, Jenni sanoo.

Jussi on käynyt jo vuosien ajan Vepan tiloissa eri puolilla Helsinkiä, missä se milloinkaan on sijainnut. Päiväkeskuksen toimintaa ei haluta omaan naapurustoon ja yhdistys joutuu kamppailemaan säännöllisesti tilojensa puolesta.

Pasilassa purkutuomion alla olevassa talossa oleva tila on sekin väliaikainen. Minne seuraavaksi? Kukaan ei ole tarjonnut vapaaehtoisesti lämmintä kättä. Mesenaatille olisi tarvetta.

– Tämä paikka on kruununjalokivi ja käyn täällä joka päivä. Se ero mikä ihmisten välillä on, on se, että jotkut voivat mennä illalla himaan nukkumaan, Jussi sanoo.

Alkuvuodesta vankilasta vapautuneella Jussilla on tällä hetkellä tilapäismajoitusyksikössä oma huone.

– Ja ovi, jonka saa lukkoon. Kun on ollut neljä vuotta asunnottomana, muuttuu keräilijäksi. Kun sain asunnon, keräsin sinne kaikkia tavaroita. Kesti hetken ymmärtää, etten tarvitse enää kaikkea mahdollista, enkä joudun kantamaan kaikkea mukanani. Hietsussa kun nukkuu yön, kaikki tavarat viedään, kengätkin jos ne eivät ole umpisolmussa. Minultakin on varastettu tavaraa isojen summien edestä.

Pahinta asunnottomuudessa on Jussin mukaan epävarmuus ja hetki kerrallaan eläminen.

– Asunnottomana joutuu tekemään rikoksia, että pärjää. Mutta nyt minulla on puhdas pöytä ja kämppä. Se tuntuu aivan ihanalta. Ihan perusasiat: kännykkä, pankkikortti, henkkarit. Ilman niitä elämä on hyvin vaikeaa.

Tulevaisuudessa Jussi haluaisi pienen pajan, missä hän voisi puuhastella pyörien parissa. Siellä voisi olla sohva, biljardipöytä ja musavehkeet.

– Se tukisi päihteettömyyttäni. En ole mikään materialisti, en tarvitse rahaa. Kunhan saisin velat maksettua ja ruuat ostettua kaupasta, se riittäisi. Joskus voisin hemmotella itseäni ja käydä vaikka pitsalla.

Toiveena on myös korjata välit tyttäriinsä.

– Ikävöin heitä paljon ja koen huonoa omaatuntoa siitä, miten paljon olen ollut heidän elämästään poissa. Mutta vielä on aikaa.

Asunnottomien yö 17. lokakuuta.