Noin 85 miljoonan asukkaan Etiopia on yksi maailman alikehittyneimpiä maita, jossa jopa puolet väestöstä elää äärimmäisessä köyhyydessä. Monet ovat ruoka-avun tarpeessa, ja maaseudun väestö kärsii toistuvista kuivuuskausista, tulvista, terveysepidemioista sekä heimojen välisistä kiistoista. Siitä huolimatta Etiopiasta on tullut Afrikan suurin pakolaisia vastaanottava maa. Se on tarjonnut suojapaikan jo yli 650 000 pakolaiselle.

Suurin osa Etiopiaan hakeutuvista pakolaisista on paennut naapurimaan Etelä-Sudanin raakaa sisällissotaa, jonka taustalla on kiista öljystä sekä pohjoisen vallanpitäjien yritykset islamilaistaa ei-islamilainen etelä. Sota on murskannut talouden ja altistanut väestön nälänhädälle. Ihmisoikeus- ja pakolaistilanne on hälyttävä.

Vuosi sitten toukokuussa Etiopian ja Länsi-Sudanin rajan lähelle, Länsi-Gambellan alueelle perustettiin pakolaisleiri Kule, jonka väkimäärä on tällä hetkellä jo lähes 50 000 ihmistä. Suurin osa pakolaisista on naisia, vanhuksia ja lapsia. Nuoret miehet ovat kuolleet konflikteissa tai jääneet Etelä-Sudaniin sotimaan. 

– Halusimme kuvaajani Tuukka Tiensuun kanssa kertoa, mitä nämä ihmiset ovat kokeneet ja mitä tarkoittaa olla pakolainen. Meillä puhutaan, että ihmisiä pitäisi auttaa siellä, missä he ovat. Pakolaisleireillä on jo järjetön määrä järjestöjä auttamassa, mutta apu ei riitä. Tätä ei oikein ymmärretä, Arman Alizad kertoo.

Yli 30 kansainvälistä järjestöä toimittaa hätäapua Kuleen. Toimintaa koordinoivat Etiopian pakolaisasioista vastaava ARRA sekä YK:n pakolaisjärjestö UNHCR. 

Naisen katseesta näkyi vain tyhjyys ja epätoivo.

Aavikolle perustettu pakolaisleiri jatkuu silmänkantamattomiin. Se näyttää telttakylän ja köyhän afrikkalaiskylän välimuodolta. Alussa pakolaiset asuvat teltoissa, mutta resurssien mukaan kaikille yritetään hankkia rakennusaineet parempaan asumukseen mahdollisimman pian. 

Ajan myötä leirit muuttuvat eräänlaisiksi kaupungeiksi, ja telttakyliin nousee kotien lisäksi koulurakennuksia, kirkkoja, kauppoja, toimistoja ja terveysasemia. Leiri antaa elämisen perusasiat: peitot, vesikanisterit, kauhat, saippuat ja hyttysverkot sekä säännöllisesti ruokaa, kuten vehnää, soijaa, öljyä, sokeria ja suolaa. 

Asukkaita yhdistää rankka menneisyys, vaikea matka Etiopiaan sekä toive paremmasta tulevaisuudesta. Kodit ja perheet ovat särkyneet, ja omaisuus on jäänyt Sudanin puolelle.

– Ihmisillä on kuitenkin mielettömän hieno, sisäänrakennettu selviytymisvietti sekä pyrkimys tasapainoon, rauhaan ja kaikkeen hyvään. He yrittävät vähästä jälleenrakentaa sitä, mitä on menetetty. Jokaisella on pieni kasvimaa, pieni puutarha. Olen nähnyt saman muissakin paikoissa: vaikeuksien ja mustien pilvien alla ihmiset itse panevat auringon paistamaan. 

Tytöt ovat katastrofeissa heikoimmassa asemassa, sillä he joutuvat muita todennäköisemmin keskeyttämään koulunkäynnin sekä kohtaamaan hyväksikäyttöä ja väkivaltaa. He joutuvat myös huolehtimaan pienemmistä ja kantamaan vastuuta aikuisten tavoin.

– Ihmiset eivät tajua, mitä jotkut pakolaisista ovat joutuneet kokemaan – enkä minäkään. En edelleenkään pysty asettumaan 13-vuotiaan teinitytön asemaan tämän kertoessa, kuinka kavereita hakattiin, raiskattiin, tapettiin ja joiltakin revittiin raajoja irti. Lopulta hän pakeni sitä kaikkea pommitusten ja luotien keskeltä.

– Kuulin Kulessa karmeita tarinoita. Tapasin nuoren jalkaan ammutun äidin, joka käveli viikkoja neljän lapsensa kanssa konfliktialueelta turvaan leirille. Naisen jalka on nyt amputoitu. Tapasin myös erään hakatun ja raiskatun parikymppisen tytön, joka oli niin rikki, että lopetin haastattelun kesken. En halunnut, että hän joutuu käymään kaiken uudelleen läpi. Joskus on kysytty, onko jotain, mitä ei näytetä ruudussa – no tällaisia esimerkiksi.

– Leirillä tapasin myös naisen, joka oli synnyttänyt pari tuntia aikaisemmin. Lapsen syntymän luulisi olevan ilo, mutta hänen katseestaan näkyi tyhjyys ja epätoivo.

Kun suuri määrä traumatisoituneita, nurkkaan ajettuja ihmisiä ahdetaan pienelle alueelle asumaan, se on kuin polttoainetta ikäville asioille. Myös pakolaisleireillä tapahtuu rikoksia, raiskauksia ja väkivaltaa, joita kohdanneille ihmisille pyritään järjestämään terapeuttista apua. 

– Henkilökuntaa on jo pelkästään sitä varten, että ihmiset saavat purkaa tuntojaan ja jutella kokemuksistaan. Tärkein ja korjaavin apu on kuitenkin kokemus siitä, että joku vielä välittää. Että ympärillä on jatkuvasti ihmisiä, joilta voi pyytää apua ja jotka tekevät kaikkensa, että arki jollain tavoin taas normalisoituisi.

Tulijoita on päivittäin kymmenistä ihmisistä tuhansiin kriisitilanteesta riippuen. 

– On naurettavaa, miten toisarvoisiin asioihin meillä takerrutaan. Älähdetään heti, jos jossain kuvassa pakolaisella on kännykkä! Vieläkään ei kaikilla tunnu menevän jakeluun, että paimentolaispakolaisten joukossa tulee kauppatieteiden tohtoreita, lääkäreitä ja professoreja, Arman ärähtää.

– Eli kyllä: leiriläisillä oli kännyköitä. Mitä muuta otat mukaan, jos tulee kiire paeta kotoa? Miten muuten saisit omaiset kiinni?

Pakolaisleireillä vanhemmat kantavat taakkaa, epätoivoa ja epätietoisuutta tulevaisuudesta, mutta lapset ovat tyytyväisen tietämättömiä konflikteista. He vain leikkivät ja nauravat, kihertävät omia juttujaan.

– On todella siistiä tehdä Planin kanssa yhteistyötä ja nähdä itse paikan päällä, miten järjestön avulla lapset pääsevät taas tekemään asioita, joita lasten täytyykin tehdä. Kuinka heille tarjotaan koulutusta, ystävällisyyttä, perusarkea ja turvaa. 

– Toivo on oikeastaan ainoa, joka pitää ihmiset hengissä, vaikka kukaan ei tiedä, pääseekö koskaan kotiin tai pois leiriltä. Toivon alla on aistittavissa paljon epäuskoa. 

– Tämän kaiken nähneenä joudun toteamaan, että Suomessa käyty keskustelu tai nettikirjoittelu on täynnä tietämättömyyteen ja toisen hädän ymmärtämättömyyteen pohjautuvia argumentteja – kuten se  väite, että pakolaiset haluavat muka Suomeen. Voin sanoa, ettei yksikään Kulen pakolaisleiriltä halunnut mihinkään Suomeen vaan vain kotiin. 

– Siis takaisin omaan maahan, ikiomaan kotiin, Arman Alizad sanoo. ●

Teksti Eve Hietamies, kuvat Arman Alizad ja Tuukka Tiensuu

Arman ja viimeinen ristiretki ma 19.10. klo 21.00 Jim Uusinta pe 23.10. klo 22.00 ja su 25.10. klo 21.00 Jim

Lue myös muut Viimeinen ristiretki -jutut Avun sivuilta:

Viimeinen ristiretki: Köyhien romanien silmissä loistaa toivo (Romania)

Viimeinen ristiretki: Kotkien kouluttaja (Mongolia) Viimeinen ristiretki: Helvetti maan päällä (Bangladeshin laivapurkaamo) Viimeinen ristiretki: Suolakaivos oli tappaa Arman Alizadin (Etiopia)  Viimeinen ristiretki: Maanjäristyksen selviytyjä (Nepal)   Viimeinen ristiretki: Arman Alizad sademetsän kansan parissa (Amazon)