Maailmassa oli vuoden 2019 lopussa noin 272 miljoonaa kansainvälistä siirtolaista. Määrä on noussut vuodesta 2010, jolloin se oli noin 221 miljoonaa. Luvut ovat peräisin YK:n taloudellisten ja yhteiskunnallisten asioiden yksikön (UN DESA) väestöosaston arviosta.

Väkilukuun suhteutettuna suurin määrä kansainvälisiä siirtolaisia eli 82 miljoonaa on Euroopassa. Määrä vastaa Saksan väkilukua. Toiseksi eniten siirtolaisia, 59 miljoonaa, elää Pohjois-Amerikassa.

Maan sisäisiä pakolaisia ei tilastoida, mutta YK:n mukaan heitä on ainakin 40 miljoonaa. Valtaosa heistä on Syyriassa, Kongon demokraattisessa tasavallassa, Irakissa, Nigeriassa ja Etelä-Sudanissa.

Siirtolaisten määrä kasvaa nopeammin Pohjois-Afrikassa, Länsi-Aasiassa ja Saharan eteläpuolisessa Afrikassa kuin muilla maailman alueilla.

Termi siirtolainen voidaan nähdä ongelmallisena, jos ei selvitetä, mitä sillä tarkoitetaan. Muuttoliikkeiden tutkimuksessa ja kansainvälisissä yhteyksissä siirtolainen on vakiintunut käsite. Sillä viitataan vapaaehtoiseen muuttamiseen esimerkiksi perheen, opiskelun tai työn takia. Tässä jutussa siirtolaisuutta käytetään kattokäsitteenä selvyyden vuoksi.

Siirtolaistermin alla pakolainen on ihminen, jolle myönnetään kansainvälistä suojelua esimerkiksi Geneven sopimuksen nojalla. Toisaalta voidaan puhua pakolaisista, jotka eivät täytä henkilökohtaisen vainon kriteerejä mutta voivat saada toissijaisen suojelun perusteella myönnettävän oleskeluluvan.

Pakeneminen voi johtua ihmisoikeusloukkauksista, aseellisista konflikteista, systemaattisesta väkivallasta tai elinympäristön muutoksesta.

Turvanpaikanhakija on nimensä mukaisesti hakuvaiheessa, välitilassa.

Siirtolaisuusinstituutin akatemiatutkija Johanna Leinosen mukaan on tärkeää tuoda esiin siirtolaisluokittelun poliittisuus, historialliset juuret ja muutokset.

– Julkisuudessa käytetyt kategoriat määrittävät liikkuvan väestön oikeuksia ja jopa mahdollisuuksia selvitä hengissä, hän sanoo.

Vaikka koronapandemia on sulkenut rajoja, yksi ilmiö on pakkomuuttajien eli sisäisten ja kansainvälisten pakolaisten sekä turvapaikanhakijoiden määrän kasvu.

Pakkomuuttajia lähtee eniten Syyrian, Etelä-Sudanin ja Afganistanin kaltaisilta sota- ja kriisialueilta, mutta pakoon voi ajaa myös Venezuelan kaltainen yhteiskunnan romahdus.

– Pakkomuuttajien määrä on lähes kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa, mutta globaalisti liikutaan yhä eniten perhesiteiden, työn ja opiskelun vuoksi. Keskittyminen pakolaisiin ja turvapaikanhakijoihin aiheuttaa sen, että länsimaiden kansalaiset arvioivat heidän osuutensa siirtolaisista yläkanttiin, Leinonen sanoo.

Kaksi kolmasosaa kansainvälisistä siirtolaisista asuu 20 maassa. Eniten heitä on Yhdysvalloissa, 51 miljoonaa. Seuraavina tulevat Saksa ja Saudi-Arabia, joissa molemmissa siirtolaisia on 13 miljoonaa.

Geneven pakolaissopimus luotiin vuonna 1951 toisen maailmansodan ihmisoikeusrikosten torjumiseen. Suojaa hakevien ajateltiin saapuvan lähinnä itäblokista poliittisina pakolaisina. Vuonna 1967 sopimusta laajennettiin niin, että suojelua voitiin myöntää myös Euroopan ulkopuolelta tuleville ihmisille.

Kylmän sodan jälkeen kuva muuttui. Nykyään pakolaisuus liitetään ihmisiin, jotka pyrkivät globaalista etelästä, esimerkiksi Afrikasta ja arabimaista, länsimaihin. Toisaalta ilmastokriisin kaltainen, ihmisiä asuinsijoiltaan ajava voima on asia, jota nykykäytännöt eivät tunnista.

– Luonnonkatastrofit ja niitä pakenevat ovat eri asia kuin pitkän aikavälin kehitys. Esimerkiksi Hollannista suurin osa jäisi veden alle merenpinnan nousun myötä, ellei sillä olisi rikkaana maana resursseja suojautua. Haavoittuvimmassa asemassa olevat, kuten naiset ja lapset, pakenevat elinympäristönsä muutoksia lähialueille – jos ylipäänsä pystyvät tekemään minkäänlaista matkaa, Johanna Leinonen sanoo.

Julkisessa keskustelussa pakolainen esitetään usein joko uhrina tai järjestelmän hyväksikäyttäjänä. Myös siirtolaisuudesta puhutaan luonnonvoiman kaltaisena ilmiönä: paineena, vyörynä tai tulvana.

Ulkopolitiikka-lehden toimituspäällikkö Anna-Kaisa Hiltusen tietokirja Euroopan porteilla (Gaudeamus, 2019) käsittelee EU:n turvapaikkapolitiikan taustoja ja historiaa. Hiltusen mukaan suurin ongelma on EU:n sisäisen solidaarisuuden puute.

– Se on johtanut siihen, että yhteisymmärrystä turvapaikkapolitiikan ja etenkin Dublin-asetuksen uudistuksesta ei ole onnistuttu löytämään sitten vuoden 2016.

Dublin-asetuksen mukaan turvapaikanhakijan vastaanotosta ja hakemuksen käsittelemisestä on pääsääntöisesti vastuussa se jäsenmaa, johon hakija on ensimmäiseksi tullut.

– Etelä-Euroopan maat, kuten Italia ja Kreikka, vaativat muita osallistumaan aiempaa enemmän vastuunjakoon. Etenkin Unkari on kieltäytynyt tästä ehdottomasti. Kysymys jakaa unionin jäsenmaita niin vahvasti, että asiasta sopiminen on ajautunut takalukkoon, Hiltunen kertaa.

Maahanmuuttopolitiikka on yksi EU:n suurista kysymyksistä. Unionin perusarvoihin kuuluu ihmisarvon ja -oikeuksien kunnioittaminen. Arvoperusta on koetuksella, kun valtiot kääntyvät sisäänpäin, riitelevät keskenään ”taakanjaosta” ja kieltäytyvät käsittelemästä turvapaikkahakemuksia.

– Euroopan unionin yhteisen turvapaikkajärjestelmän ja koko kansainvälisen pakolaisoikeuden lähtökohta on, että jokaisella on oikeus hakea kansainvälistä suojelua. Tätä ei voi evätä edes koronakriisin varjolla. Politiikassa jakolinjat EU-maiden kesken ovat syviä, mistä syystä ratkaisun haku turvapaikkapolitiikan uudistamiseen säilyy vaikeana. Paljon riippuu siitäkin, millainen uudistusehdotus komissiolta tulee, Anna-Kaisa Hiltunen arvioi.

Jos Suomessa tekisi katugallupin siitä, mistä suurin osa maailman siirtolaisista on lähtöisin, lähes jokainen vastaus olisi todennäköisesti väärä.

Oikea on Intia: 17,5 miljoonaa siirtolaista on lähtöisin sieltä. Toiseksi eniten siirtolaisia tulee Meksikosta, 11,8 miljoonaa.

– Suuri osa Intiasta lähtevistä on korkeakoulutettuja asiantuntijoita ja opiskelijoita, mutta sieltäkin mennään suorittaviin töihin Persianlahden maihin. Meksikolaiset suuntaavat Yhdysvaltoihin, jossa monet alat pyörivät käytännössä heidän työvoimallaan, Johanna Leinonen sanoo.

74 prosenttia siirtolaisista on työikäisiä, 20–64-vuotiaita. Itä- ja Kaakkois-Aasiassa, Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa useampi kuin kolme neljästä kansainvälisestä siirtolaisesta on työikäinen.

YK päivittää arvioitaan siirtolaismäärästä joka toinen vuosi. Tilastot sisältävät tiedon iästä, sukupuolesta sekä lähtö- ja kohdemaasta.

Niin sanottu paperiton siirtolaisuus ei näy luvuissa, mutta sillä pyörivät esimerkiksi Espanjan ja Italian jättimäiset tomaattiviljelmät, muu maatalouden kausityö sekä raskaan ja ”likaisen” työn alat.

Suomessa aihe nousi pinnalle thaimaalaisten marjanpoimijoiden kohdalla vuonna 2016. Osa tapauksista täytti ihmiskaupan tuntomerkit, ja keskisuomalainen yrittäjä tuomittiin hovioikeudessa 16 kuukauden ehdolliseen vankeuteen, korvauksiin ja vuoteen 2021 ulottuvaan liiketoimintakieltoon. Myös ravintola-alalla on todettu väärinkäytöksiä esimerkiksi nepalilaisravintoloissa.

Vakiintuneen kausityövoiman merkitys taas nähtiin koronakriisissä, kun Ukraina kieltäytyi ensin päästämästä maatalouden työntekijöitään Suomeen.

Leinonen muistuttaa, että väestön ikääntymisestä, syntyvyyden laskusta, työvoimapulasta ja kohtaanto-ongelmista on puhuttu vuosikausia. Maahanmuutto on politisoitunut käsitteenä niin vahvasti, että siitä keskustelu osana työmarkkinoita on muuttunut hyvin vaikeaksi.

– Suomessa unohdetaan helposti, että globaali kehitys vaikuttaa täällä aivan samoin kuin muualla. Kannattaa katsoa, ketkä poimivat marjoja, siivoavat, tekevät teollisuuden ja rakentamisen raskaat työt ja niin edelleen. Keitä niihin saadaan, millä ehdoilla ja palkoilla – ja mitä tapahtuu, jos tekijät jäävät tulematta?

Keskustelussa jää piiloon sekin, ettei liike ole yhdensuuntaista. Yli miljoona suomalaista on muuttanut pysyvästi ulkomaille. Suurimmat kohdemaat ovat Ruotsi, Yhdysvallat, Kanada ja Australia.

Suomesta Yhdysvaltoihin lähti väkeä etenkin Pohjanmaalta. Lähes 200 000 Suomen kansalaista suuntasi vuosina 1893–1907 Yhdysvaltoihin ja Kanadaan.

Siirtolaisuutta muihin Pohjoismaihin on Suomesta ollut pitkään. Ruotsiin muutti vuosina 1945–1999 yli 530 000 suomalaista. Voimakkain muuttoaalto osui vuosiin 1969 ja 1970, jolloin työn ja elintason perään lähti yli 40 000 ihmistä molempina vuosina. Etenkin Pohjois- ja Itä-Suomessa tämä tyhjensi kokonaisia kyliä nuorista ja parhaassa työiässä olevista ihmisistä, minkä vaikutus näkyy yhä.

Nykytila on koko 2010-luvun ollut miinusmerkkinen: Suomesta lähtee enemmän kansalaisia kuin tänne palaa. Valtaosa lähtijöistä on korkeakoulutettuja, ja syynä on työ tai opiskelu.

Silloin väliaikaiseksi ajatellusta muutosta voi tulla pysyvä.

Lähteet: Helsingin Sanomat, Maailman Kuvalehti, Tilastokeskus ja YK.