Toksinen nostalgia on hieno termi kuvaamaan monen lapsuutta ja menneisyyttä. Aika kultaa muistot ja jättää huomaavaisesti hämärään ne vähemmän ikävät puolet. Yksi koki samat tapahtumat hyvin eri tavalla kuin toinen.

Q-teatterin The Pimpsons iskee hampaansa tähän samaan. Perheisiin, jotka teeskentelevät niin raivoisasti kaiken olevan hyvin, että saattavat hetken jopa itsekin uskoa niin. Kukin perheenjäsen kantaa valtavaa salaisuutta, jonka paljastumista varjellaan viimeiseen asti. Pimpsonien perhettä – Homrea, Magrea, Ilsaa ja Brtia – yhdistää myös tragedia, jota jokainen on käsitellyt tai ollut käsittelemättä omalla tavallaan. Kuopus Maddy Pimpson on koko ajan läsnä, vaikka fyysisesti häntä ei enää ole.

Simpsoneilta on lainattu paljon, mutta kaikki on hieman vinksahtanutta – nyt huomio kiinnittyy pinnan alla piilevään synkkyyteen. Siinä missä alkuperäissarjassa nauretaan sille, miten Homer kuristaa Bartia, nyt Homren Brtiin kohdistama väkivalta tehdään näkyväksi ja siihen puututaan. Ahdistavat ja pelottavat asiat, joita lapset kokivat ja jotka ohjasivat Brtin, Ilsan ja heidän ystäviensä elämää, nostetaan esiin.

Näytelmän kirjoittanut ja ohjannut Lauri Maijala on paitsi tehnyt Simpsoneille todellisen ruumiinavauksen, myös tuonut parodisen komediasarjan askelta lähemmäs tosielämää. Pimpsonien perheen ongelmat ovat todellisia ja samastuttavia, ja samalla mukana on monia pieniä huomioita ja elementtejä alkuperäissarjasta, osa taitavien näyttelijöiden jopa hämmentävän hyvin kopioimana.

Taitavasti rakennettu, käänteillään yllättävä näytelmä on todella hauska. Siinä on myös paljon kohtia, jotka naurattavat, mutta joille nauraminen tuntuu väärältä. The Pimpsons onkin varsinainen musteläikkätesti eri ihmisten huumorintajusta ja tavasta käsitellä asioita.

Ria Kataja ansaitsee kaikki aplodit. Hän on ääntä myöten kuin ilmetty keltainen esikuvansa, mutta pinnan alla kuohuu. Kataja saa mahdutettua yhteen hahmoon ne kaikki passiivis-aggressiiviset perheenäidit, jotka tekevät parhaansa lastensa ja puolisonsa eteen. On selvää, että jossain vaiheessa pinna tulee katkeamaan, ja Kataja kuljettaa hahmoa siihen pisteeseen yksityiskohtia myöten hiotusti.

Eero Ritala on siitä harvinainen näyttelijä, että hän tekee jokaisesta roolistaan erittäin aidon ja luontevan. Ritalan suusta kaikki dialogi kuulostaa oikealta puheelta eikä etukäteen opetelluilta vuorosanoilta. Hän ei esitä hahmoaan vaan on se.

Lotta Kaihuan Brt Pimpson on täynnä maanista energiaa, Satu Tuuli Karhun Ilsa Pimpson vain pienen horjahduksen päässä hermoromahduksesta.