Helsinkiläisen Ryhmäteatterin Valeäidit tuo huumoria siihen fanaattisuuteen, miten vanhemmuuteen nykyään monelta taholta suhtaudutaan ja miten tiukkoja raameja sen ympärille usein asetetaan.

Liisa (Pia Andersson) on tyytyväinen elämäänsä lapsettomana, mutta kun elämään tulee runoilija Eero (Robin Svartström) pienen tyttärensä Alaniksen (Santtu Karvonen) kanssa, arki loksahtaa alkuun varsin helposti paikoilleen.

Ongelmia syntyy kuitenkin muiden ihmisten suhtautumisesta. Suku suree yhä Eeron, Saanan (Miro Lopperi) ja Alaniksen ydinperheen hajoamista, leikkipuiston äitijengi pitää uusperheitä alempana kastina ja Liisan ystävä Heidi (Eeva Soivio) inhoaa lapsia.

Työpaikalla Liisa joutuu kilpailemaan hoivaavaa isyyttä edustavan Niilon (Lopperi) kanssa. Hyvin nykyajan yrityskulttuurin kilpailuhenkisyyttä kuvaavassa projektipäällikkökamppailussa Liisa päätyy lopulta varsin äärimmäiseen tekoon ja on pian valheiden verkossa niin töissä kuin vapaa-ajallaankin.

KOM-teatterille hienon Lou Salomén ohjanneen Riikka Oksasen uutuus pohtii jälleen hyvin naisen roolia. Aino Pennasen käsikirjoitus on aikalaiskuvaus uusperheiden dynamiikasta ja rooleista sekä vanhemmuuteen liittyvien odotusten ristiriitaisuudesta ja toisaalta siitä, miten äärisuuntauksia edustavat ja muilta tiukkojen rajojen sisällä elämistä vaativat ihmiset harvoin pystyvät siihen itsekään. Kokaiinin voimalla toimiva Niilo on karikatyyri nykyajan vanhemmuuden ja työuran yhdistämisen vaatimuksista. Nykyhetkessä ollaan kiinni TedTalkeilla ja ruutuajalla.

Satiiri koskettaa myös naisen, oman elämänsä päähenkilön, muuntautumista myyttiseksi, epäitsekkääksi äitihahmoksi. Näytelmässä se tapahtuu hetkessä äitikultin loitsulla. Kaikki kulminoituu leikkipuistossa, missä naisten nimet katoavat täysin. On vain Pipsan, Emman, Teron ja Jeren äitejä.

Valeäideissä fanaattisesti ydinperhettä tai perinteistä perhemallia kannattavat äitilahkolaiset keräävät nimilistaa uusperheiden kieltämiseksi lailla. Näytelmää voi pitää satiirisena kommenttina tietyn konservatiivisuuden tai kehitysvastaisuuden nousuun, mikä on ollut viime vuosina nähtävillä suhtautumisessa esimerkiksi ilmastokriisiin, muihin sukupuoliin, tasa-arvoon, rokotuksiin – tai helsinkiläisen Kotiharjun saunan uuteen aitaan. Ydinperhenormatiivisuuden tilalle voisi vaihtaa monta muutakin tunteita herättävää suuntausta, ja lopputulos olisi yhtä toimiva.

Näyttelijöiden erinomaisuus kantaa esitystä. Päähenkilö Liisa edustaa hahmokavalkadissa niin sanottua normaalia, mutta muilla on vapaat kädet irrotella ja tuoda esitykseen huumoria. Lukuisia sivurooleja huhkivat Eeva Soinio ja Miro Lopperi tuovat taidokkaasti aivan eri energiaa eri hahmoihin. Etenkin Lopperin hahmot neuroottisesta Pipsan äidistä Duracell-Niiloon ovat aivan huikeita.

Komediaa luodaan myös lavastuksella (lavastussuunnittelu Fabian Nyberg, rekvisiittavalmistus Fiona Timantti ja Marita Kuusiniemi) ja äänimaailmalla (äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen), jotka tuovat sarjakuvamaisuutta. Etenkin humoristiset äänitehosteet naurattavat joka kerta.