Uusin Spider-Man -elokuva No Way Home teki myös leffakatsojille tutuksi sarjakuvissa jo kauan esillä olleen multiversumin idean. Äärettömässä määrässä rinnakkaismaailmoja Hämis voi taistella vaikka Green Goblinia vastaan, toisessa hengailla Iron Manin kanssa, kolmannessa singahtaa ulkoavaruuteen ja neljännessä perustaa Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä –sarjan teoksia kermakakuiksi todellistavan leipomon.

Marvelin tekijät keksivät multiversumin, sillä sarjakuva-albumeita alkoi olla niin tuhottomasti, ettei ollut enää mitenkään mahdollista pitää Marvel-maailmaa yhtenäisenä. Näin pahis saattoi kuolla yhdessä tarinassa, mutta saattoi toisen piirtäjän tarinassa olla taas tekemässä tuhojaan.

Ja mitähän tekemistä tällä on tässä kolumnissa esiteltävän Richard Dawsonin ja Circlen kanssa? Katsokaas, Circle on Porissa 30 vuotta sitten perustettu yhtye, joka on julkaissut nelisenkymmentä albumia. Tarkalla numerolla ei ole merkitystä. Näin heidän Wikipedia-sivunsa listaa bändin tyylilajin: ”krautrock, metalli, space rock, post-rock, kokeellinen musiikki, minimalismi”, mikä riittäköön meille toistaiseksi.

Jos olet Circle-fani, olet varmasti kuullut ainakin suurimman osan näistä levyistä. Jos seuraat rock-musiikkia, olet varmasti kuullut jotakin Circlen musiikkia tai ainakin bändistä. Muille ihmisille taas voisin yhtä hyvin puhua hepreata.

Nyt Circlen universumi on rysähtänyt yhteen englantilaisen Richard Dawsonin universumin kanssa. Dawson taas on nelikymppinen englantilaismuusikko, joka erilaisissa projekteissaan on tehnyt milloin friikkifolkia, milloin elektronista pörinää. Kuten yllä, olet saattanut kuulla Dawsonia paljon tai todennäköisemmin et ollenkaan.

Dawson ja Circle ovat tehneet yhdessä Henki-nimisen albumin ”botanistista rockia”, jonka seitsemän pitkää kappaletta kertovat kukin yhdestä historiallisesti merkittävästä kasvista. Sen kuunteleminen on kuin astelisi tiheään, vehreään metsään; kitarat pistelevät kuin havunneulaset, krautrockista tuttu junnaava, jumiin jäämisestä opinkappaleen pyhittänyt rytmi melkein tuntuu nenässä kuin sammalinen tuoksu, Dawsonin kansanlaulajan tapaan alituisen käytön yhtä aikaa kireäksi ja rikkaaksi tekemäksi ääni taas tunkeutuu kehoon kuin ihon lävitse, kertoen tarinoita kuin meillä olisi koko ilta aikaa – ja tässä maailmassa meillä onkin, koska mitäpä muutakaan voisi pimeän langetessa tehdä.

Ja sitten ovat tietenkin Dawsonin kertomat tarinat itsessään. Avauskappale Cooksonia kertoo haarusanikkaisia muistuttavasta maakasvista siluurikauden puolivälissä 425 miljoonaa vuotta sitten (kiitos taas, Wikipedia) – ja etenkin elämästä, joka on omistettu sen tutkimiselle. Tarinan nimetön botanisti on sairaan äitinsä hoitamisen lomassa Melbournen yliopistossa kuunnellut ”itiöiden mielipuolista valssia”, jonka ”tuuli pöllyttää mielen hiuksia”.

Kappaleessa mainitaan myös kuuluisa botanisti Ethel McLennan ja loppu on tragikoominen: ”Unfortunately the fungal cultures we brought with us / Have started to degrade”, löydetyt tutkimusnäytteet siis ovat alkaneet tuhoutua.

Ovatko Dawson ja Circle vakavissaan? Totta kai. He ovat kuolemanvakavissaan. Mutta kuulen heidän myös nauravan partaansa koko ajan. (Tällaista musiikkia tekevät nimenomaan ihmiset, joilla on parrat, silloinkin kun heillä ei ole.)

Henki tuo albumina mieleen sen vanhan Monty Python -sketsin, jossa kreikkalaiset ja saksalaiset filosofit harhailevat jalkapallokentällä pohtimassa omiaan – kunnes Arkhimedeellä lopulta välähtää, ja partasedät alkavat kirmata pallon perässä. Samalla tavalla Henki liittää toisiinsa yhteenkuulumattomilta tuntuvia asioita, kuten kasvitiede ja populaarimusiikki, ja tästä syntyvä oivallus on yhtä aikaa syvämietteinen ja ratkihauska, tunteisiin vetoava ja älyllinen.

Henki kuvastaa samalla myös aikaa, jolloin populaarimusiikki on sirpaloitunut yhtenäisestä kertomuksesta omaksi multiversumin kaleidoskoopikseen. Siksi se on albumi, joka oli monissa kansainvälisissä julkaisuissa vuoden 2021 parhaiden albumeiden listoilla mutta jota Suomessa kovin harvat ovat kuulleet. Tällaisia yhä useammin ovat suuret rockalbumit: eivät levyjä, joiden kuuntelemiselta ei voi välttyä, vaan levyjä, joiden luokse täytyy mennä. Kuin vaellukselle, kuin metsään; rinkaksi riittävät avoin mieli ja korvat.

Samuli Knuuti on olarilainen kustannustoimittaja ja kirjoittaja, jolla viime laskemalla oli hyllyssään kolme Circlen levyä.