Aivan kuin meillä ei olisi koronapandemian kanssa tarpeeksi kestämistä, eräs rockmusiikkiin erikoistunut – tai paremminkin pakkomielteisesti fiksoitunut, kuin vanhus joka ei osaa päästää irti viisi vuotta sitten kuolleesta saksanpaimenkoirastaan – radiokanava alkoi pyörittää uudelleen vanhaa mainoskampanjaansa. Siinä keski-ikäiset miehet kertovat, kuinka aikanaan löysivät rakkaan harrastuksensa, rockmusiikin. On seassa yksin nainenkin, joka kertoo, kuinka miehen ansiosta ”poppihöttö” sai jäädä ja tilalle tuli rock.
Nämä mainokset kauppaavat meille kertomusta, jonka mukaan rock ei ole niinkään raskailla kitaroilla tehtyä kaavamaista musiikkia vaan kokonainen tapa elää. Jotenkin aito ja oikea elämäntapa, jotenkin aidompaa ja oikeampaa kuin ne elämäntavat, jotka eivät perustu raskailla kitaroilla tehtyyn kaavamaiseen musiikkiin. Kuin härskillä lauantaimakkaralla täytetty reissumiesleipä, rock täyttää ja tuo hyvän mielen: haukkaa minua, se lupaa, eikä sinun tarvitse enää koskaan kärsiä nälkää.
En pidä sattumana, että mainoskampanja palasi keskuuteemme samaan aikaan kuin The Foo Fightersien kymmenes albumi. Kyllä, Medicine at Midnight on todellakin jo yhtyeen kymmenes levy; maailman epäoikeudenmukaisuus näkyy siinä, että keulamies Dave Grohlin uran käynnistänyt Nirvana ehti tehdä vain kolme studioalbumia. Kurt Cobain oli liian ahdistunut, päihderiippuvainen ja kiinnostava viihtyäkseen rockin parissa ja maailmassa ylipäätään 27 vuotta pidempään, kun taas sietämättömän hyvänä jätkänä esiintyvä Grohl ei varmasti kuole muuhun kuin vanhuuteen, jos siihenkään.
Nirvanassa Grohl soitti rumpuja, ja siinä hommassa hän olikin maailman parhaita. Nirvanan tilalle astuneessa Foo Fightersissa hän sen sijaan laulaa, soittaa kitaraa ja on yhtyeen johtava laulunkirjoittaja, mikä on vähän kuin pikkupoika sovittelisi ylleen puolijoukkuetelttaa, koska hän luulee sitä isoveljensä liekkipaidaksi. Koko bändin ura on latteuden seitsemäs ihme, preeria joka kiertää ympäri maailman, ja The Foo Fighters on sen ainoalla tiellä liftaavat kuusi miestä odottamassa ideaa, joka ohitti tämän maiseman jo vuonna 1999.
Mutta siis Medicine at Midnight. Kuten kaikki liian kauan keskinkertaista keskitien raskaahkoa rockia tehneet yhtyeet, The Foo Fighters tarvitsee tarinan, jolla kaupata uutta levyään. Medicine at Midnightin julkaisun ohessa Grohl vertasi sitä David Bowien Let’s Danceen (1983), albumiklassikkoon, jolla 70-luvun kokeileva tyylikameleontti teki kaupallista tanssipoppia tuottaja Nile Rodgersin avustuksella.
Let’s Dance tai ainakin sen singlet olivatkin tyylikästä, tarttuvaa ja mahtavaa kaupallista popmusiikkia, jonka kanssa Medicine at Midnightilla ei ole mitään tekemistä. Albumin yhdeksän kappaletta eivät sisällä juurikaan elektroniikkaa, swingiä, svengiä tai muutakaan tanssimusiikin aineksia, ne ovat vain entistä kevyemmällä otteella äänitettyä perusrockia, suolatonta ja vähäkolesterolista kasvirasvavalmistetta.
Eikä tämä ole todellakaan myöskään mikään U2:n Achtung Baby (1991), pompöösien rockyhtyeiden itsensä uudelleenkeksimisen malliesimerkki. Tämä on vain Foo Fightersin kymmenes levy, lisää samaa mutta vähemmän, mistä kertoo myös levyn vain 36 minuutin kesto. Huonoa ruokaa ja vieläpä liian pieninä annoksina.
Kaikki kappaleet perustuvat kierrätetyille rockriffeille, Dave Grohlin äänelle, jossa jokainen nuotti tulee kurkun perältä kuin yskitty limaklöntti, ja teksteille, jotka eivät tarkoita yhtään mitään. ”Na na na na”, kuuluvat albumin ensimmäiset säkeet, eikä siinä sinänsä mitään, sillä suuri osa maailman parhaasta popmusiikista perustuu hölynpölylle. Mutta ne ”na na naat” pitää ansaita, ei niillä voi aloittaa.
Nettijulkaisu Pitchfork kutsui Dave Grohlia ”rockpersoonaksi, jonka tulevaisuus ansaitsee, Bruce Springsteeniksi vailla biisejä”. Herkullisen ilkeä arvostelu onkin ainoa näkemäni negatiivinen kritiikki Medicine at Midnightista, joka kaikkialla muualla vielä olemassaolevassa musiikkimediassa on saanut keskimäärin kohteliaita neljän tähden arvioita. Se myös muistuttaa, että valtavirran musiikkilehtien kuolemaa ei aiheuttanut vain internet vaan myös niiden kirjoittajien hampaattomuus ja näköalattomuus, ja moni niistä päivälehtiin paennut etabloitunut rockkriitikko näyttäytyy toisessa kontekstissa toimitukseen unohtuneelta kesätoimittajalta, jolle kukaan ei uskalla antaa oikeita aiheita kirjoitettavaksi.
The Foo Fighters on lajinsa viimeisiä. Heidän jälkeensä tulee vain hiljaisuus, joka on musiikkia näille korville.
The Foo Fighters: Medicine at Midnight (RCA).
Samuli Knuuti on olarilainen kustannustoimittaja ja kirjoittaja, jolle rock on aina ollut isojen poikien musiikkia, huonoimmilla mahdollisilla tavoilla.
OIKAISU 14.4. klo 11.10: Korjattu tekstiin, että Nirvana ehti tehdä 3 studioalbumia, ei 10, kuten tekstissä aiemmin väitettiin.
