Kun Arto Paasilinnan suosio oli Euroopassa suurimmillaan, häntä markkinoitiin Ranskassa sloganilla ”Suomen Woody Allen”. Tämä huvitti kovasti, sillä vaikka molempia voi laajassa kuvassa kutsua humoristeiksi, mitenkään muuten en pystynyt rinnastamaan juutalaisen Allenin neuroottisesti sanailevaa älykköhuumoria ja Paasilinnan toimintakeskeistä metsäläishauskanpitoa.
Myöhemmin aloin ajatella asiaa toisin. Ehkäpä tosiaan Ranskassa ajateltiin, että heidän stereotypioidensa mukaan pohjoinen junttimaa ei kerta kaikkiaan kyennyt tuottamaan mitään Woody Allenin kaltaista, että Arto Paasilinnaa lähemmäksi Suomi ei pääsisi. Vertauksen pointti ei siis ollut samankaltaisuus vaan lohduton poikkeavuus.
Samoin voi ajatella Maustetyttöjen nimivalinnasta. 90-luvulla aloittanut brittibändi koostui viidestä näennäisesti täysin erilaisesta naisesta, jotka juhlivat tyttöenergiaa ja kaveruuttaan. Mikäpä voisi olla suomalaisempi vastine sille kuin kaksi apeaa vaalalaissiskoa, joiden laulujen teemoja ovat epäonnistuminen, päihteet, maaseutu ja kuoleman toivottaminen tervetulleeksi.
Vuonna 2019 Maustetytöt voitti kriitikot ja suuren osan kansaa puolelleen esikoislevyllään Kaikki tiet vievät Peltolaan, jonka nimi viittasi – tietenkin – mielisairaalaan. Se oli tasalaatuinen, joskin hieman yksisävyinen kokonaisuus, jonka parhaaksi kappaleeksi osoittautui kuunteluiden myötä päätösraita Mä loistan kuin hämärä. Sen kertosäkeen uhmakas melodia vihjasi, että yhtyeessä olisi enemmän syvyyksiä, joista ammentaa seuraaville levyille, kuin sitä edeltäneestä yhdeksästä kappaleesta olisi voinut päätellä.
Kakkoslevylle hyvän lähtölaukauksen on antanut jo viime vuonna julkaistu kappale Jos mulla ei olisi sua, mulla ei olis mitään, joka jätettiin pois esikoiselta, koska yhtye ei katsonut osanneensa tehdä sille oikeutta albumisessioissa. Monet pitävät sitä Maustetyttöjen parhaana lauluna, ehkäpä siksi koska se on toiveikas rakkauslaulu; Pohjantähti joka loistaa kaiken muun tuotannon läpi kuin grafiitinharmaiden pilvien.
Mutta jos joku luulee kakkoslevylle mukaan otetun kappaleen johdattavan esikoista valoisampaan kokonaisuuteen, hän on pahasti väärässä. Jo levyn avaavan nimikappaleen ensimmäiset säkeet ”makaan arkussa, palelen / mielen multakantta potkin” vievät syvälle routaisen maan kylmään syliin, eikä sieltä enää ylös kömmitä.
Seuraavan puolituntisen aikana paljastuu, että Karjalaisen siskoksille kuolema on samanlainen pakkomielle kuin 1700-luvun kirjailijoille. Viittauksia itsemurhaan osuu korvaan kuin jos päivystäisi auttavassa puhelimessa: ”Mun äänet päässä huutaa: tee se itse” (Tee se itse) viittaa lähtöön väkivaltaisesta parisuhteesta keinolla millä hyvänsä; ”oisinpa sammunut jo pakkaseen / pöydälle jätin tunnusluvun ja kortin / ja patjan alle sen vanhan aseen” (Äiti älä huoli) haikailee laulun kertoja, joka on päätynyt sairaalaan.
Vaikka toki kuolemakaan ei välttämättä muuta mitään: ”Oon vankina täällä ikuisesti / myös hautausmaata kiertävät aidat”, voihkitaan puolestaan laulussa Syntynyt suruun ja puettu pettymyksiin, joka on albumin koskettavimpia.
Erityisen hämmentävä on Jos jäisin onnibussin alle, jossa haaveillaan kuolemasta vastakaiuttoman rakkauden kohteen kanssa – ja viimeistään viimeinen säe ”ilo on pelkästään puolellani” paljastaa koko kertosäkeen olevan yksi yhteen The Smithsin There is a Light That Never Goes Out -klassikon kanssa.
Mutta mitä kuulijan pitäisi tästä kaikesta ajatella? Ovatko he tosissaan – vai onko tässä kaikessa kuolemalarppauksessa jo jotain häiritsevää, väsyttävääkin?
Musiikissa yhtyeen rajat alkavat jo käydä kehittymisen esteeksi. Kakkosalbumin soundi on esikoista elektronisempi, monessa kappaleessa on hyvin 80-lukuhenkinen syntikkaintro, joka tuo mieleen Erasuren tai OMD:n.
Mutta kun Kaisa Karjalaisen ääni kapuaa kappaleen selkään, jokainen biisi päätyy muistuttamaan dramaturgialtaan ja tunnelmaltaan toisiaan: hänen on ääni, joka aina kuulostaa siltä kuin laulaisi ratapihalla lähteneen junan perään.
Taitava riimittely ja vakaa sävelkynä osoittavat kiistattoman lahjakkuuden, mutta kokonaisuus heittää epäilyksen yhtyeen tulevaisuuden päälle. Nopeasti debyytin jälkeen tehty kakkoslevy voi vielä nojata tuttuihin vahvuuksiin, mutta seuraavalle levylle Maustetyttöjen olisi syytä jo kehittää myös uusia sellaisia.
Samuli Knuuti on olarilainen kustannustoimittaja ja kirjoittaja, jonka suosikki Spice Girlseistä oli Victoria, Posh Spice siis.
