”Suomessa taide osallistui vielä 1950-luvulle saakka kansallisvaltion rakentamiseen. Taidepolitiikan keskeiset instituutiot luotiin 1960-luvulla, kun vanha Suomen Akatemia lakkautettiin, tiede- ja taidepolitiikka erotettiin toisistaan ja Taiteen keskustoimikunta perustettiin vuonna 1968. Tästä alkaa hyvinvointivaltion kausi, jonka jotkut ajattelevat päättyneen noin 1990-luvun taitteeseen, jolloin heidän mielestään alkaa kilpailuvaltion aika. Itse ajattelen, että olemme yhä hyvinvointivaltiol­lisella kaudella. Kun Sipilän hallituksen kauden loppuvaiheessa tehtiin taiteen valtionosuusjärjestelmän uudistusta ja puhuttiin Tampereen Työväen Teatterin rahoituksellisesta erityisasemasta, vedottiin siihen, mitä oli sanottu 1970-luvun alussa Teatterikomitean mietinnössä. Taidepolitiikan perusratkaisujen ajatellaan olevan lyöty lukkoon jo 1960- ja 1970-luvuilla.”

”Yleensä kilpailuvaltio liitetään uuden julkisjohtamisen ideoihin. Vapaalla taiteella ja vapaalla tieteellä on siihen suojamuureja. Yliopistolaitos on kilpailuvaltiollistunut, ja siinä merkittävä muutos oli uusi yliopistolaki sekä erinäköiset mittarit ja niihin sidottu rahoitusmalli. Vastaavaa emme näe taidepolitiikan ytimessä. Tämä ydin on toki keskustelussa jäänyt laajemman kulttuuripolitiikan alle, kun taide- ja kulttuuri­politiikka ovat fuusioituneet toisiinsa jääden silti politiikkalohkoina toisistaan erillisiksi.”

”Länsimaiselle taide- ja kulttuuripolitiikalle tyypillistä ilmiötä, jota Hans Abbing on avannut hyvässä teoksessaan Why Artists Are Poor. Esimerkiksi taiteilijoiden suuri tuloeriarvoisuus selittyy valtioehtoisen taidepolitiikan ja markkinaehtoisen kulttuuripolitiikan erillisyydellä. Teemu Mäki -tyyppinen kuvataiteilija ja Juhani Palmu -tyyppinen kuvataiteilija elävät täysin eri todellisuuksissa eivätkä voi vaihtaa toistensa asemiin. Tämä pitää taidejärjestelmää vakaana. Abbing on viime aikoina pohtinut, onko erillistä taidepolitiikkaa oikeuttava taiteen aikakausi mahdollisesti nyt päättymässä. Jos näin kävisi, se muuttaisi taiteilijan yhteiskunnallista funktiota yhteisten identiteettien rakentajana.”

”Suomessa me ollaan vähän liiankin jäätyneessä vaiheessa. Kulttuuripolitiikan tutkija Pasi Saukkonen kuvasi kymmenkunta vuotta sitten suomalaista kulttuuripolitiikkaa seisovan veden ja vankan linnakkeen metaforilla. Ne ovat samaan aikaan negatiivisia ja positiivisia metaforia, ja pitävät paikkansa edelleen.”

Meidän keskeisin kulttuuripoliittinen keskustelu on ollut keskustelu Veikkaus-voittovaroista. Siinä ei tapahdu mitään sellaista, mistä Pasi Saukkonen ei olisi kirjoittanut 10 vuotta sitten, minä 15 vuotta sitten tai Ilkka Heiskanen 20 vuotta sitten. Tilannekuva on pysynyt samana.”

”Zoomataan tiettyyn kohtaan, jolle Veik­kaus-voittovarojen dynamiikalla on ollut erityinen merkitys. Teatteritoiminta voisi olla tällainen. Sen valtionrahoitus on pysynyt hyvin vakaana, mutta kuntarahoitus laskenut. Tästä piirtyy iso tarina siten, että valtio huolehtii staattisuudesta ja muut toimijat, kuten kunnat, dynaamisuudesta.”

”Taiteilija-apurahojen kautta syntyy samanlainen tarina. Valtion suora tuki yksittäisille taiteilijoille on marginalisoitunut 1970- ja 1980-lukuihin nähden. Rahaa virtaa taiteilijoille aiempaa enemmän, mutta silpumpana ja suuremmalle joukolle. Suunnilleen 1990-luvulta lähtien suoran taiteilijatuen kasvu on tullut säätiöistä, ja juuri ennen koronaa Taiken tuki yhteisöille ylitti sen suoraan yksittäisille taiteilijoille maksamien apurahojen euromäärän. Rahoituksen ohjauksessa on siirrytty uuden julkisjohtamisen light-versioon. Vielä 2000-luvulla arvostettu säveltäjä saattoi saada apurahan kirjoittamalla työsuunnitelmaksi ”sävellän”. Nykyään koetaan oikeudenmukaiseksi, että rahaa annetaan niille, jotka kirjoittavat teknisesti hyvän hakemuksen.”

”Kummeksuin keskustelua, sillä koronaa edeltänyt oikeudenmukaisuuskäsitys taiderahoituksesta oli se, että rahaa tulee antaa juuri niille, joilla on kyky hakea. Koronatukien saajalistaa ei tarvitse silmäillä kuin pintapuolisesti havaitakseen, että haussa pärjäsivät ne, joilla oli kykyä hakea. Korona-ajan taiderahoitus muistuttaa 1990-luvun pahimpia lamavuosia. Tuolloinkin valtio otti tehtäväkseen pehmentää taide- ja kulttuurikentän kokemaa iskua ja loi esimerkiksi muusikkojen työllisyysapurahoja. Molemmilla kerroilla kriisiajan kykenevimmät toimijat olivat ne, jotka olivat olleet kykenevimpiä ennen kriisiä. Vastaavasti he, joiden asema rahoitusjärjestelmässä oli jo ennen kriisiaikaa heikko, jäivät jalkoihin myös kriisiaikana.”

”Se osoitti vähän liiankin hyvin ne arvoasetelmat, jotka me jo tiedettiin yhteiskunnasta ja kulttuurin asemasta.”

”Moneen muuhun maahan nähden kirjastot ovat meille hyvin tärkeä instituutio. Kevään 2020 kirjastosulkujen jälkeen linjattiin, että kirjastoja ei voi ajaa alas edes silloin, kun kiireetön terveydenhuolto voidaan pysäyttää. Hieman kärjistäen tehohoito ja kirjastopalvelut nähtiin yhtä tärkeinä. Muu taide ja kulttuuri taas nähtiin ylellisyytenä. Se ei tuntunut edes kovin kivuliaalta toisin kuin vaikka elokuvakulttuurin alasajo Ranskassa. Tämä ei yllättänyt minua, sillä tässä todentui se, mitä tutkimus oli meille suomalaisista kertonut. Keskustelusta päätellen tämän paljastuminen teki tosi kipeää taide- ja kulttuurialojen ammattilaisille, ja he kokivat arvottomuutta. Olihan se arvoasetelma raju. Keväällä 2021 oli täysin ongelmatonta ajatella, että esittävät taiteet pidetään yhteiskunnan ulkopuolella, mutta jos ihmiset haluaa ostaa koriste-esineitä Stockalta, sitä ei saa rajoittaa.”

”Jos ketään eivät kiinnostaneet nämä alat pandemian aikana, miksi niistä kiinnostuttaisiin sen jälkeen. Tämä liittyy taidepolitiikan isoon tarinaan, jossa ei ole eteenpäin katsovia poliittisia näkemyksiä. Kukaan ei halua olla se, joka purkaa vankan linnakkeen tai laittaa seisovan veden virtaamaan.”

”Kannatan sitä ehdottomasti, koska olen sitä mieltä, ettei taiteesta ainakaan pidä leikata. Mutta mitään rahoituksen nostaminen prosenttiin ei muuta. Vankka linnake pysyy hieman vankempana, ja vesi seisoo hieman korkeammalla. Maailma näyttää samalta kuin vuonna 2021 koronatukien aikaan. On myös muistettava, että sitä ennen rahoitus on ollut lähimpänä prosenttia Sipilän hallituksen leikkausten aikaan, mihin taiteen ja kulttuurin kenttä ei ollut kovinkaan tyytyväinen. Stefan Wallin taas kuvasi ennen finanssikriisiä olevansa kulttuuriministerinä joulupukki, joka jakaa taiteelle rahaa. Ero prosenttiin oli silloin syvimmillään, koska rahaa oli annettavana myös kaikille muille.”

”Joltain osin taidepolitiikka on sosiaalipolitiikkaa ja työpolitiikkaa. Esimerkiksi [Ego­tripin kitaristi] Skele Varisto on kertonut olevansa osan viikkoa eduskunnan pikakirjoittajana ja osan keikkamuusikkona. Tällainen hybriditaiteilijuus on yleistä. Se on ihan eri keskustelu kuin keskustelu tästä yhdestä prosentista. Niin kauan kuin me fokusoidaan rahoituksen nostamiseen prosenttiin, me fokusoidaan staattisuuteen. Jos taiteilijat alkavat vaikka vaatia kokopäivätyön normin purkamista, jotta taiteilijuuden voisi yhdistää paremmin muuhun työhön, silloin meillä on jotakin uutta valtakunnassa tapahtumassa.”

”Opetuskeskustelussa huoli kohdistuu tällä hetkellä peruskouluun ja kertoo, ettei meidän koulutuspolitiikka ole parhaassa mahdollisessa kunnossa. Taide- ja kulttuuripolitiikan kohdalla meillä ei ole selkeätä paikkaa, johon katsoa. Haluaisin tältä osin ehdottaa, että suomalaisen yhteiskunnan analysointi kirjastojen kautta otettaisiin agendalle lähitulevaisuudessa.”