On hyvin mahdollista, että olit yksi niistä 139 642:sta, jotka näkivät The Visitors -videoinstallaation Kiasmassa ennen pandemiaa.

Jos olit, sinulla varmaankin on teoksesta mielipide. Ehkä inhosit sitä tai rakastuit siihen. Kenties kävit monta kertaa tai kuulemasi perusteella kiersit kaukaa. Ehkä aloit jopa arvottaa ihmisiä sen mukaan, kumpaan leiriin he itsensä asemoivat.

Reaktiot The Visitorsiin olivat omassakin kuplassani välittömiä, voimakkaita ja vahvasti polarisoituneita. Hurmosta tai halveksuntaa. Sydän tai kakkaemoji. Pakahtunutta liikutusta tai tuohtunutta ärtymystä.

Islantilaisen Ragnar Kjartanssonin teos, jonka The Guardianin taidekriitikot valitsivat 2000-luvun parhaaksi, nousee esille myös Harry Salmenniemen tuoreessa romaanissa Varjotajunta.

”Sentimentaalinen ja vaivaannuttava, aivan säälittävä” erittelee kirjan päähenkilö, kirjailija, tuntemuksiaan. ”Aivan kuin huonoimmat tekstit, jotka hän oli itse kirjoittanut”, mutta jättänyt muistikirjaan ”sen sijaan, että olisi tuottanut vaivalla julki”. Hieman myöhemmin kirjailija antaa haastattelua ja hakee alkajaisiksi yhteistä aaltopituutta toimittajan kanssa:

”– Se Visitors oli ihan sietämätöntä kuraa.

– Niin oli.”

Teosesittelyn perusteella Kjartanssonin tarkoitus oli tarjota näyttelyssä kävijöille jonkinlainen levähdyksen, yhteenkuuluvuuden ja kollektiivisen harmonian kokemus, ja niin sitä moni myös tulkitsi. Hypetyksen kääntöpuolena teosta haukuttiin latteaksi emotionaaliseksi manipulaatioksi.

Mutta entä jos Kjartanssonin teos olikin lattea vain, jos reagoi siihen mitä se esitti: keski-ikäisten boheemien porvareiden kartanoromantiikkaa, ilmeinen erillisyysmetafora – jokainen omassa huoneessaan hapuilemassa samaa melodiaa –, lopussa kulkue ihanassa illassa.

Eikö pinkkiä neonia hohkaavassa Scandinavian pain -tekstissä voinut kuulla myös naurun niin kutsutun luovan luokan arvoille, pitkitetyn nuoruuden kliseisille bändihaaveille ja tämän taiteeksi kohottamisen kitschille? Tai olisiko sitä voinut katsoa kuvana, ei vain parisuhteen päättymisestä vaan loppuun kulutetun elämäntavan mahdottomuudesta, joka näytti, tuskin vahingossa, ruotsalaiselta mainokselta? Abba-viittauskin vielä!

The Visitorsista keskusteltiin poikkeuksellisen vilkkaasti. Ehkä teoksen suuruus olikin siinä, että se osui johonkin – yksillä hermoon, toisilla dopamiinireseptoreihin.

Vain yksi oli hiljaa. Medialla on tapana tarttua puheenaiheisiin, joten miksi kaikki tämä puolesta/vastaan-vääntö ja sen maailmankuvalliset ulottuvuudet eivät näkyneet ja kuuluneet julkisuudessa?

Miten taiteesta on tullut median silmissä niin epäkiinnostavaa?

Huvitamme itsemme hengiltä.

Tämänniminen kirja, jonka alaotsikko oli Julkinen keskustelu viihteen valtakaudella, ilmestyi Ilkka Rekiaron suomentamana 1987. Paljon huomiota saaneessa teoksessaan amerikkalainen yhteiskunta- ja kasvatustieteilijä Neil Postman väitti, että televisio muuttaa kansalaiset yleisöksi ja tekee uutisista, historiasta ja politiikasta viihdettä. Samalla se tuhoaa vakavan ja järkevän julkisen keskustelun.

Nyt vuosikymmeniä myöhemmin huoli television haitallisuudesta tuntuu liikuttavalta. Itsensä huvittamisen osuus arjestamme on suurempi kuin koskaan aiemmin historiassa. Digitaalisen kulutuksen ulkopuolella kaikki se, joka vaatii meiltä jotain tai on hidasta tai haastavaa (epämieluisasta puhumattakaan), siirtyy, kasautuu ja ajan myötä mahdollisesti kriisiytyy. Kaikki prokrastinoivat.

Helsingin Sanomien toimittaja Jaakko Lyytinen kutsui tilannetta kolumnissaan itse aiheutetuksi alennustilaksi ja globaaliksi tragediaksi, joka uhkaa päätöksen­tekokykyämme.

Tätä taustaa vasten ei ole millään lailla yllättävää, että esimerkiksi analyyttistä ajattelua vaativa taide tai aktiivista läsnäoloa ja perehtymistä edellyttävä julkinen kulttuurikeskustelu eivät elä kukoistuskauttaan. Molempia varmasti tehdään ja käydään edelleen, uskon, mutta missä se näkyy? Mihin ne vaikuttavat? Missä niistä puhutaan?

Tilanteesta on helppo syyttää työhuoneilleen käpertyneitä taiteilijoita (jos heillä vielä on varaa työhuoneeseen), koronapandemian ja -politiikan jättämiä jälkiä tai sitä, että maailmassa on tällä hetkellä tärkeämpiäkin asioita. Media kyllä ansaitseekin moitteet, sillä se hoitaa kulttuuritonttia hävettävän huonosti. Silti jokainen, joka katsoo kuuluvansa taideyleisöön, voi syyttää keskustelun näivettymisestä ja näkymättömäksi muuttumisesta myös itseään.

Taidekeskustelusta on tullut surkeaa tykkään/en tykkää -kitinää, mistä The Visitors -vastaanotto oli oiva esimerkki.

Miten mielelläni olisinkaan seurannut julkista debattia, jossa teosta olisi käsitelty mahdollisimman eri kulmista, uskottavasti perustellen! En muista sellaista. Sen sijaan muistan someketjuja, joissa mielipidejohtajat seuraajineen onnistuivat vaientamaan muunlaiset kommentit, niin kuin somessa päivittäin tapahtuu.

En ole varma, olisiko tässä ajassa edes mahdollista käydä perehtynyttä, merkityksellistä ja samalla suurta yleisöä kiinnostavaa taidekeskustelua. Tunteet tulevat helposti kaiken tielle. Median prioriteeteilla niin sanottu keskustelu keskittyy kulttuuriaiheissakin kohuihin ja konflikteihin. Sisällöistä puhumista pidetään elitisminä. Miksi? Miten taide voisi olla relevanttia, jos sen ydinsisällöt sivuutetaan?

Sisältölähtöistä taidekritiikkiä voisi toki pyrkiä kehittämään dialogisempaan suuntaan, mutta se vaatisi resursseja ja valistunutta vallankäyttöä.

Kehittämisen sijaan kritiikistä on höylätty pois niin paljon, että moniäänisyydestä ei ole voinut puhua enää vuosiin. Integriteetistään kiinnostuneista kriitikoista on tullut hyvin yksinäisiä.

Olisi varmasti mahdollista antaa yksien mehustella kulttuuri-, elämäntapa- ja teoskritiikkiään ja toisten kokea ”surua, rakkautta, puhdistavaa toivoa”, kuten esimerkiksi Helsingin Sanomien kuvataidekriitikko The Visitorsista kirjoittaessaan – myös ilman, että asiaan on otettava definitiivinen kanta ja poseerattava distinktionsa kanssa. Niin kuitenkin kävi siinä Visitors-vastaanotossa, joka omiin silmiini osui.

Heimoutuminen eli kulttuurinen erottautuminen on aina kuulunut niin sanotun taidekentän harrasteisiin, todennäköisesti joka puolella läntistä maailmaa. Erottavina tekijöinä ovat olleet milloin poliittiset linjaukset tai luokka, milloin sananvapauden ja liberalismin aste, milloin taas esteettiset kysymykset – tai kaikki yhdessä.

Tyylejä, trendejä ja aatevirtauksia tietysti tulee ja menee edelleen. Algoritmien ruokkima aggressiivisuus on kuitenkin muuttanut kuviota.

Suomessa suhteellisen pienen väestöpohjan, ohuen lukeneisuuden ja kehittymättömän keskustelukulttuurin päälle ovat kasautuneet digi- ja someajan yleiset ilmiöt: lyhytjänteisyys, nopeiden reaktioiden ylikorostuminen, yksinkertaistavat dikotomiat, lukutaidon heikkeneminen, samoin kuin uusindividualismi ja itsekeskeisyys. Kuvittelemme, että muu maailma on kiinnostunut mielipiteistämme, vaikka itse emme jaksaisi kuunnella juuri ketään, varsinkaan jos he ovat kanssamme eri mieltä. Eli väärässä.

Yhä useampi fiksukin ihminen vetää johtopäätöksiä nopeasti, pintapuolisesti ja konteksteihin perehtymättä.

Kun Iida Rauman Hävitykselle myönnettiin marraskuun lopussa kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto, törmäsin somessa paitsi ilahtuneisiin ylistyksiin, joihin kirjan nyt luettuani voisin yhtyä itsekin, myös ”niinpä tietysti” -tyyppisiin kommentteihin.

Miksi ihmeessä? ”Koska koulukiusaamisaihe” tai ”koska piispa” Mari Leppänen päätti palkinnon saajan.

Rauman kirjaa nämä kommentaattorit tuskin olivat ehtineet lukea. Jos olisivat, he olisivat mahdollisesti ymmärtäneet, että teos palkittiin ennen muuta kirjallisten ansioidensa vuoksi. Mutta miksi lukea kirja, kun sen voi määritellä pelkän aiheen perusteella?

Yksinkertaistavien johtopäätösten trendi on yleinen, ja omassa mielessäni se liittyy suoratoistopalveluiden valintalogiikkaan. Kiinnostaa/ei kiinnosta. Valitsen/ohitan. Tyhmä kuva, ei matchia.

Todettakoon, että myös päinvastaista tapahtuu. On aiheita ja tekijöitä, jotka saavat runsaasti julkisuutta siksi, että niillä tai heillä on valmis yleisö. Markkinointi käy helposti ja tulee halvaksi.

On myös ennakkosensuuria tai sen yrityksiä, jotka perustuvat siihen, että herkkää aihetta ei kuitenkaan osata käsitellä tekeillä olevassa teoksessa ”oikein”. Loukkaannutaan jo valmiiksi, kuten tapahtui esimerkiksi Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -sotkussa syksyllä 2020.

Tällaisiin kupruihin on vain yksi lääke: keskustelu. Tietyin rajauksin.

Keskusteleminen on vaikeaa, mikäli asetelma on vahvasti asymmetrinen; jos keskustelijat eivät kuuntele tai edes yritä ymmärtää toisiaan, heillä on täysin eri lähtökohdat tai tavoitteet tai jos joku osapuoli joutuu tilanteessa ainoastaan altavastaajaksi. Siksi etenkään julkisia keskusteluita ei juuri järjestetä ilman päänsä kylmänä ja puhujat kurissa pitävää moderaattoria tai fasilitoijaa.

Aina on silti mahdollista ymmärtää väärin.

Olen seurannut sivusta somekeskustelua, jossa taiteilijasta tekemääni haastattelua on luettu näyttelyarviona. En ole koskaan kirjoittanut kuvataidekritiikkiä, eikä haastattelua julkaistu lehden kulttuurisivuilla vaan viikonloppuosiossa. Kitkerään kommentointiin osallistui akateemisesti koulutettuja ihmisiä, joista yksi, ison museon kokenut kuraattori, totesi ensin, että näyttely on aina tilallinen kokemus, ja sitten haukkui teokset, joista oli nähnyt ainoastaan jutussa julkaistut kuvat.

Moni somenkäyttäjä on vaipunut kantaa ottamattomaan hiljaisuuteen, koska ei jaksa puolustaa näkemyksiään, jos ne toistuvasti ja aggressiivisesti kyseenalaistetaan. Eikä ihme.

The Visitorsiin kriittisesti suhtautuneiden halveksunta niitä kohtaan, jotka totesivat vilpittömästi pitäneensä teoksesta, oli kammottavaa. Tympeää taideöyhötystä voi pitää esimerkkinä ylemmyydestä, josta taidekentän ulkopuoliset usein ”taideväkeä” syyttävät. Tällä kertaa se kohdistui omiin.

Jos keskusteleminen on sitä, että oikeassa olijat kertovat, mitä mieltä taiteesta kuuluu olla, kukaan ei pian halua olla mitään mieltä. (Totuuden julistajan hybriksestä syytetään usein taidekriitikoita; mutta miten muutoin he voisivat ammat­tiaan harjoittaa kuin kertomalla oman näkemyksensä? Auktoriteetti ei ole asema, jonka he ovat itselleen ottaneet, vaan syntyy siitä, miten moni pitää heidän arvioitaan luotettavina tai muuten kiinnostavina.)

Toiset tuohtuvat triggereistä, canceloivat ja näkevät paljon vaivaa surfatakseen oikeilla aalloilla. Kumpikaan strategia ei tuota rakentavaa dialogia tai parempaa maailmaa. Eikä parempaa taidetta.

Sitä eivät tee myöskään ne etabloituneiden taideorganisaatioiden johtohenkilöt, jotka alentuvat purnaamaan kritiikistä.

Tuore esimerkki koskee Turandot-oopperaa, jonka näyttämöllepanoa kritisoitiin paitsi Helsingin Sanomissa myös klassisen musiikin erikoislehdessä Rondossa, molemmissa pätevin perustein, asiallisesti analysoiden. Esitykset olivat valmiiksi loppuunmyytyjä, mutta näkemysero ylitti ylikapelli­mestari Hannu Linnun sietokynnyksen.

Avoimen Facebook-postauksen (joka sai lisää näkyvyyttä, kun Yle teki aiheesta uutisen) kommenttiketjussa mieltään purkivat myös muutamat kollegat. ”Kannattajat” kutsuivat tätä rakentavaksi keskusteluksi ja antoisaksi analyysiksi. ”Vastustajien” eli kriitikoiden somesivuilla olisi voitu laulaa samankaltaisia kannatuslauluja, vaikka tuskin laulettiin.

Jonkun mielestä voi olla viihdyttävää lukea vääryyttä kokeneiden taiteilijoiden sooloja tai niitä peukuttavia fanikuoro-osuuksia, joissa kilpaillaan siitä, kuka on ensimmäisenä ehättänyt perumaan lehden tilauksen. Kaikki ovat toki lukeneet lehdessä julkaistun kritiikin.

Ei pidä pöyristyä, jos taidekritiikin funk­tiota tai lainalaisuuksia eivät arvosta ihmiset, jotka eivät sitä seuraa tai joille journalismin lajityypit ovat muutenkin vieraita. Paljon vaikeampi on ymmärtää alallaan arvostettuja taiteen ammattilaisia, jotka eivät pysty nielemään erilaisia lukutapoja vaan kyseenalaistavat kriitikon ammattitaidon alkeellisilla argumenteilla, jotka ovat sitä paitsi aina samat (kokemattomuus, asenteellisuus, yleinen epäpätevyys). Tämä on jokseenkin mahdoton lähtökohta keskustelulle.

Kritiikkiä tehdään lukijoille, ei palautteeksi taiteilijoille. Taidejohtajien olettaisi ymmärtävän myös kritiikin merkityksen osana taiteen ekosysteemiä ja siksi pidättäytyvän tunteenomaisista purkauksista julkisuudessa.

Hannoverissa baletinjohtaja meni kuitenkin verbaliikkaa pitemmälle. Hierottuaan kriitikon kasvoihin koiran ulostetta hän sai potkut virastaan sekä kultaisena kädenpuristuksena porttikiellon ja rikos­ilmoituksen. Mies totesi tekonsa järkyttäneen häntä itseäänkin – mutta vesitti selityksensä toteamalla, että Saksan kaikkien tanssikriitikoiden pitäisi kirjoittaa myönteisemmin, koska taidelaitokset ovat pandemian jäljiltä niin vaikeassa tilanteessa.

Jos näin todella toimittaisiin, mitä tapahtuisi riippumattoman taidekritiikin uskottavuudelle?

Friedrich Nietzsche kirjoitti jo 150 vuotta sitten Tragedian synty -teoksessaan, että taide on muuttunut ”alhaisimman lajin viihdytysesineeksi” ja että tämä johtuu ennen kaikkea huonoista kriitikoista. Nietzschekin ivasi kriitikoita keskinkertaisuuksiksi, mutta taiteen ja kritiikin kytkentä on kiinnostava.

Se, että taidekritiikkiä julkaistaan enää perin harvassa mediassa, että siihen ei panosteta, sitä ei siedetä tai sen merkitystä ei ymmärretä, on oire.

Jos yhteiskuntaruumiista amputoidaan ihmistieteet, kurjistetaan yliopistoja ja taide­koulutusta, jätetään kulttuuri juhlapuheisiin ja vähätellään taitelijoiden merkitystä, emme enää elä sivistysvaltiossa.

Median kiinnostus (arvostuksesta puhumattakaan) omia kulttuurisisältöjään kohtaan lopahti digitaalisten seurantatyö­kalujen myötä. Samassa kehityksen aallossa rapautuva yhtenäiskulttuuri pyyhkäisi mennessään suurten ikäluokkien uskolliset tilaajat ja lukijat – jotka ovat edelleen taiteen kuulijoita ja katsojia – sekä tupakkapaikkojen ja kahvipöytien ”kehityskeskustelut”, joissa setvittiin silloin tällöin taidettakin. Tilalle tulivat somekuplat ja erilaiset mikroyhteisöt.

Suomalaisten koulutustason romahtaminen, lukutaidon heikkeneminen tai se, että äidinkielen opetussuunnitelmassa ei ole enää riittävästi aikaa perehtyä erilaisiin tekstilajeihin ja luetun ymmärtämiseen, eivät ole tästä irrallisia asioita. Uusin äläkkä on noussut painotettujen luokkien lakkauttamissuunnitelmista – ikään kuin ryhmien hajottaminen riittäisi ratkaisemaan yhteiskunnallisen eriarvoistumisen ja koulujen ongelmat.

Monet taiteilijat ja taideinstituutiot kokevat asemansa uhatuksi, mihin on aihettakin. Mutta sen sijaan, että näkisivät kritiikin olennaisena osana moniarvoista kulttuuria ja sen säilymistä relevanttina, ne ovat ahdingossaan tehneet pitkäaikaisista taistelupareistaan eli kriitikoista helpon vihollisen.

Jos taiteen sisällöistä ja tulkitsijoiden tekemistä valinnoista ei keskustella enää edes kritiikkien kautta, taiteesta ulospäin välittyvä kuva piirretään tekijöiden esiintymisvalmiuksien, mediaseksikkyyden ja markkinointibudjettien ehdoilla. Siinä voi taiteesta kiinnostuneelle vastaanottajalle tulla viluinen olo.

Vaikka on erittäin passé erotella taide ja viihde tai puhua korkeakulttuurista erotuksena muusta kulttuurista, vaikuttaa siltä, että nämä lajit ovat alkaneet lähestyä toisiaan tulkinnan tasolla. Yksiselitteisyyden houkutus on joiltakin osin muuttumassa vaateeksi: tämä on oikea tulkinta, älä esitä muita tulkintoja. Kunnioita tekijän selitystä. Älä kuvittele mitään. Muista aihetunniste.

Turbulentti aika aiheuttaa painetta turvallisuushakuisuuteen. Taidelaitoksissa se näkyy ohjelmistopoliittisena varovaisuutena, laskelmointina ja taaksepäin katsomisena. Taiteen vastaanottamiseen se vaikuttaa haluna antautua talutettavaksi ja seurata helposti tunnistettavia asioita.

Taiteen ei kuitenkaan pidä olla peili vaan ovi, kuten newyorkilainen kirjailija Fran Lebowitz on osuvasti todennut. Taiteeseen sisältyy vaara ja riski, mahdollisuus ristiriitoihin ja yllätyksiin. Taiteen äärellä ei voi tietää, mitä oven takaa avautuu. Tästä muistuttamiseen tarvitaan somen kaikukammioiden sijasta julkista keskustelua.

On olemassa vaara, että yksinkertaistava lukutapa johtaa myös aiempaa yksinkertaisempiin teoksiin. Mikäli kehitys jatkuu tähän suuntaan, taiteen voi pian jättää tekoälyn tehtäväksi, ja tekoälyarviossa voidaan sitten todeta, että hyvä tuli.

Vaivaa nähden laadittu kritiikki ei välttämättä ole paras tapa aloittaa keskustelu. Se on silti kulttuurille olennaisempaa ja lähempänä yhdessä ajattelemista kuin taiteilijahaastattelut tai teosesittelyt koskaan. Taiteilijan intentio tai aihe ei ole yhtä kuin teos. Mikäli teos houkuttelee moniin erilaisiin tulkintoihin, ne voivat tehdä siitä lopulta osiaan suuremman.

Ammattitaitoinen taidekritiikki on kuitenkin menettämässä mahdollisuutensa tuottaa, jäsentää ja ylläpitää yhteiskunnallisesti merkityksellistä keskustelua taiteen sisällöistä. Kritiikki kurjistuu, kun sitä kurjistetaan. Viemällä riippumattomalta julkiselta sisältökeskustelulta edellytykset tuhotaan iso osa taiteen vaikutusmahdollisuuksista.

Monelle nykyiselle taiteentekijälle nämä ovat aivan liian suuria sanoja. Liikkeen suunta on jo pitempään ollut kohti pienempää ja yksityisempää, eräänlaista pinnanalaista rihmastoajattelua. Ymmärrän imun: hiljaisempaa, vähemmän näkyvää, ei-julistavaa taidetta voi tehdä rauhassa, julkisia tuomioita ja kohuja pelkäämättä, enemmän omassa tahdissaan ja omilla ehdoillaan. Samalla syntyy tilaa kokeilla, kehitellä teorioita ja käydä kenties syvällisiäkin taide­filosofisia keskusteluita omissa yhteisöissä.

Tätä voi pitää erinomaisena asiana ja hyvänä selviytymiskeinona mahdollisesti toisenlaisia aikoja odotellessa. Mutta jos tässä ajassa tehtävästä taiteesta ei keskustella yksityisiä yhteisöjä isommilla foorumeilla, myös ei-niin-samanmielisten kesken, on olemassa vaara, että taide umpioituu ja muuttuu yhteiskunnallisesti irrelevantiksi eli näennäisesti turhaksi.

Kaikki tietävät, mitä tässä maailmassa tapahtuu asioille, jotka nähdään pelkkänä tuottamattomana kulueränä.

”Kritiikin kuolema voi osoittautua kulttuurin kannalta yhtä vakavaksi ongelmaksi kuin mehiläisten sukupuutto kasveille”, kirjoitti ruotsalainen kirjailija Torbjörn Elensky Tidskriften Respons -kulttuurilehdessä viime kesänä. Teksti oli reaktio siihen, että Ruotsin uutistoimisto tt lakkasi vuodenvaihteessa julkaisemasta elokuva-arvioita. Päätös herätti etukäteen paljon porua. Jälkikäteen onkin ollut hiljaisempaa.

Julkisuudessa keskusteleminen on usein vaikeaa ja raskasta. Asiat henkilöityvät. Ihmistä ei useinkaan osata erottaa mielipiteestään tai näkemyksestä, jota hänen katsotaan edustavan. Samaan aikaan pelätään eri mieltä olemista kasvotusten, joten paineita puretaan öyhöttämällä netissä ja somessa, vaihtelevilla argumenteilla ja varsinkin ilman niitä.

Kukaan ei kaipaa sellaista. Kaikki eivät kaipaa myöskään repivää polemiikkia.

Itse tervehtisin ilolla ennakkoluulotonta vuoropuhelua, jossa keskityttäisiin egojen ja edustuksellisten asemien sijasta asioihin. Taiteessa täydellinen yksimielisyys on harvoin edes mahdollista, vaikka toisinaan tuntuukin siltä, että olemme liukumassa moniarvoisuudesta jonkinlaiseen kulttuuriseen konformismiin.

Toivoisin taidekeskustelulta moniäänistä ajatustenvaihtoa, sivistynyttä väittelyä, rakentavaa dialogia ja punnittuja kommentteja. Kaipaan yhteiskuntaa, jossa taiteen arvostusta osoitettaisiin luomalla dialogille mahdollisuuksia. Kaipaan foorumeita, joilla tämä toteutuisi – ennen kaikkea mediaa, joka pitäisi sitä tärkeänä – sekä taiteen tekijöitä, tutkijoita ja kokijoita, jotka innolla osallistuisivat!

Olisipa vielä taideyleisö, joka ei aina tekisi asioita helpoimman kautta. Että viitsisimme vähän enemmän, jaksaisimme, näkisimme vaivaa, haastaisimme itseämme. Ponnistelusta saattaa saada palkinnoksi täyttymyksen, tunteen asian ja elämän merkityksellisyydestä. Siitä, ettei näe vaivaa, saa vain tylpän turtumuksen. Syy on tieteellisestikin todennettavissa: aivomme tarvitsevat pitkäjänteistä tekemistä.

Tästä kirjoittaa myös Ville-Juhani Sutinen Finlandia-palkitussa esseekokoelmassaan Vaivan arvoista.

Sutisen mukaan monimutkaiset ja eri tavoin poikkeukselliset kirjat voivat tuntua työläiltä ja aiheuttaa turhautumista. Kuitenkin niiden parissa voi kokea sellaisia nautinnon ja ymmärryksen hetkiä, joita ei ole mahdollista tavoittaa vähemmän keskittymistä edellyttävän, muun toiminnan ohessa kuunneltavan tai ajankuluksi lueskeltavan kirjallisuuden äärellä.

Laadukas kirjallisuus, Sutinen jatkaa, ”ei paketoi mutkikasta todellisuutta helposti havaittavaksi kokonaisuudeksi, vaan nostaa esiin sen eri puolet. –– Vaikeina pidettyjen teosten monisäikeisyys auttaa todellisuuden käsittelyssä paremmin kuin miellyttävien kirjojen lohdullinen yksinkertaisuus.”

Lohdullinen yksinkertaisuus. Siinäpä se.

Harry Salmenniemen Varjo­tajunnassa kirjailija on valmistautumassa radiohaastatteluun Ylen studiossa. ”Sehän on usein paras asetelma, ettei valmiiksi tiedä mitään vaan ottaa selvää”, hän toteaa puolihuolimattomasti ohjelman tuottajalle ja alkaa välittömästi opponoida itseään ajatuksissaan.

”Minä nimenomaan tahdon, että joku todella tietäisi jotakin, että toimittaja tietäisi ja valmistautuisi, tuntisi tuotantoni jo valmiiksi ja lukisi sen kertauksen vuoksi, tuntisi koko kotimaisen novellistiikan ja modernismin perinnön ja tuntisi laajasti paitsi kansainvälisen kokeellisen kirjallisuuden perinteen, myös sen nykytilanteen, ja olisi lisäksi syventynyt runotuotantooni…”

Vielä jokunen vuosi sitten tämä olisi ollut asiaankuuluvaa eikä päätynyt absurdiksi liioitteluksi kirjaan.

”Olen surullinen elitisti. Olen epätoivoinen snobi”, kirjailija toteaa. ”Olen epäonnistunut sivistysprojekti.”

Ymmärrän hyvin, että taidepuhe saattaa kuulostaa teeskentelyltä sellaisen korvissa, jolla ei itsellään ole minkäänlaisia taide-elämyksiä.

Mutta mitä Salmenniemi oikeastaan sanoi? Eikö hän puhunut monimutkaisempien vastausten puolesta, niin kuin pian tauolle jäävä Paula Vesala helmikuussa Helsingin Sanomien haastattelussa:

”Aloin pelätä, muutunko tyhmemmäksi, jos en käytä tarpeeksi kriittistä ajatteluani. – – olenko toiminut liian pitkään yksinkertaistamisen parissa. Pitäisikö toimia enemmän monimutkaisuuksien maailmassa? Olenko haastanut tarpeeksi kapasiteettiani? Tyydynkö johonkin liian simppeliin, koska se toimii?” Vesala kysyi.

Kommentti hätkähdytti epätavanomaisuudellaan. Chapeau, Vesala!

Liian usein on nimittäin tuntunut siltä, että julkisuudessa eniten esillä olevat taiteilijat pitävät yleisöä vauvoina, joille ei kannata edes yrittää tarjoilla muuta kuin sitä, mikä on ennenkin mennyt alas: helposti nieltäviä soseita. Ne, jotka toimivat toisin, odottavat kiitokseksi neroksi julistamistaan tai kiiruhtavat tekemään sen itse.

Tällaisessa ilmapiirissä mikään ei kehity – ei taide, eivät taiteilijat, ei yleisö eikä kaikille yhteinen kulttuuri. Kun monimutkaisia ilmiöitä yksinkertaistetaan ja tulkintoja ohennetaan, katoavat merkityksetkin. Taiteen vähättelystä ja ohittamisesta tulee kehä, joka muuttaa taiteen merkitykseltään vähäiseksi ja helposti ohitettavaksi. Kun niin käy, ihmisiltä häviää mahdollisuus katsoa omaa ristiriitaisuuttaan, toisiaan ja elämäänsä välillä ulkopuolelta ja miettiä, mikä on olennaista ja missä on järkeä.

On kenties liikaa vaadittu, että vaali­keväänä kulttuurista ja taiteesta puhuttaisiin muutenkin kuin loppukevennyksenä tai rahan kautta. Puhuttiin tai ei, taide ei edelleenkään ole yhteiskunnasta irrallinen asia, vaikka julkisuudessa siitä ollaan sellaista tekemässä.

Taide on sen ytimessä, miksi yhteiskunnat ovat olemassa.