Syyskuussa käytiin viikon ajan intensiivistä keskustelua Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -näytelmästä ja siitä, miten transhahmoja tulisi teatterissa roolittaa. Mitä kohusta jäi käteen?

Se tuntuu käännekohdalta. Näistä asioista on kiivaasti keskusteltu Amerikassa ja Englannissa kymmenkunta vuotta. Suomessa se keskustelu alkoi vasta nyt. Osalle täällä ne asiat ovat olleet kirkkaita jo, osa ei ole koskaan ajatellutkaan niitä. Näen tämän positiivisena ja pakollisena. Jos Camille Auer ei olisi nostanut asiaa esille ja vaatinut Kansallisteatteria tilille, en usko että transrepresentaatiokysymyksiä mietittäisiin näin laajasti. Siihen tarvittiin kohu.

Etenikö syksy kohun jälkeen kuten kuvittelit?

Olen ollut itse aikamoisessa työpoterossa ja laput silmillä. Eikä mikään tapahdu napsusta. Poikkeustilan vuoksi kaikki liikehdintä taiteessa on ollut aika minimaalista, mutta se, mitä olen kuullut, kääntyy edelleen positiiviseksi. Osa käänteistä on jopa yllättänyt positiivisesti.

Halua ja ymmärrystä on ainakin nuoremmalla polvella. Olen kuullut, että tuotantoyhtiöissä on otettu aidosti askeleita siihen suuntaan, että on mietitty, miten niiden kannattaisi toimia, keitä transtaiteilijoita ja rodullistettuja taiteilijoita on olemassa.

On mietitty myös sitä, voisiko perustaa tietokannan transtaustaisista taiteilijoista konsultoimista tai näyttelijyyttä varten. Siihen aika ei ole monista kypsä, koska silloin erityisesti transfeminiinien pitäisi asettua alttiiksi. Itse näen, että julkisessa ammatissa sitä ei voi myöskään välttää.

Kohun ollessa kuumimmillaan Kansallisteatteri pyysi sinut konsultoimaan esitystä, käsikirjoitusta ja roolitusta. Miten suhtauduit siihen?

Kaikessa konsultaatiossa on aina kyse yhden ihmisen kokemuksesta. Minun on mahdoton kertoa, mitä koko transyhteisö ajattelee. Ajattelen, että minulle soitettiin siksi, että olen käsittääkseni Suomen ainoa ihminen, joka on trans, koulutettu ammattinäyttelijä ja jolla on laaja tietämys teatterimaailmasta. Osasin suhteuttaa transrepresentaation parantamisen siihen, että ensi-ilta oli kolmen päivän päässä. Tämä herätti myös siihen, että meiltä puuttuu järjestäytynyt konsultointiapu juuri taiteen kentällä. Sille olisi huutava tarve.

Miksi näytelmän peruuttamista vaadittiin? Se tekee taiteesta tuotteen, jota voi boikotoida kuin mitäkin McDonald’sia.

Se oli asia, mitä en olisi itse suositellut siinä hetkessä, mutta ymmärrän mistä se tuli. Se tuli myös ihmisiltä, jotka eivät olleet lukeneet tekstiä eivätkä nähneet näytelmää. Pitäydyin sanomasta julkisesti mitään ennen kuin sain lukea tekstin. Tuo tuskin oli ensimmäinen kerta, kun joku sanoo, että peruuttakaa esitys, tällaista paskaa ei saa näyttää. Siinä ei ole mitään uutta. Niin kauan, kun vaatimus ei tule valtiolta tai poliisilta, taiteen vapautta ei olla rajoittamassa.

Nykyaika tuntuu sääntöineen ja lokeroineen paljon konservatiivisemmalta kuin Almodovárin teos, jossa sukupuoli on todella liikkuva ja joustava asia. Onko mielestäsi hyvä tavoite, että kuka tahansa voisi näytellä ketä tahansa missä tahansa tilanteessa?

Se on tiettyä utopiaa ja valmiimpaa maailmaa kuin nykyinen. Toivon, että pääsen näkemään sellaisen maailman. Se vaatisi sen, että ihmisiä ei syrjittäisi. On tärkeä havainto, että kaikki voisivat esittää mitä vain, eikä siitä olisi haitallisia seurauksia.

Mitä nämä vahingolliset seuraukset ovat?

Syrjinnästä väkivaltaan, kiusaamisesta mahdollisuuksien eväämiseen. Siitä, ettei saa asuntoa siihen, että pahoinpidellään. Kaikki tämä juontaa harhakäsitykseen, että transnaiset olisivat oikeasti miehiä, jotka vain yrittävät huijata ihmiset uskomaan, että he ovat naisia. Tätä käsitystä voi joko vahvistaa tai olla vahvistamatta. Jos kaikki ajattelisivat, että transnaiset ovat naisia, miksi heitä esittämään castattaisiin miehiä. Se on musta oleellinen kysymys.

Miten tätä maailmaa kohti mentäisiin?

Osa ajattelee, että jos esitetään vapaasti mitä vain, maailma muuttuu sellaiseksi. En usko siihen, ja tarinoiden historia antaa sille näyttöä. Tiedän sen myös oman elämäni kautta. Silloin kun painiskelin identiteettini kanssa eniten ja pohdin, olisiko mahdollista lähteä sukupuolenkorjausprosessiin, varsinkin amerikkalaisissa elokuvissa tarinat olivat negatiivisia. Transihmiset olivat ällöttäviä tai niille naurettiin tai ne tapettiin.

Näkisin, että taiteella on mahdollisuus näyttää myös toisenlaisia kohtaloita ja muovata ihmisten käsityksiä. Osa sitä prosessia on, että alalle pääsee entistä edustetummin kaikenlaisia ihmisiä.

Miten alasta tulisi monimuotoisempi?

En usko kiintiöihin. Mua kammottaisi saada tietää, että olen ollut kiintiö. Uskon lahjakkuuteen ja intohimoon ja kaikkiin asioihin, mitä pääsykokeessa ihmisiltä mitataan. Muutoksen pitää alkaa ennen kuin se voi kiihtyä. Transihmisten, rodullistettujen ja vammaisten pitää nähdä itsensä kaltaisia ensin edustettuina jossakin.

Taidetta koskevissa keskusteluissa nousee usein esiin ”sukupolvien kuilu”. Nuoret paheksuvat ymmärtämättömiä ”boomereita”, joiden mielestä nuoret valittavat kaikesta eivätkä kestä mitään. Tunnistatko ilmiön?

Näen, että suurta muutosta on tapahtunut ja tapahtuu. Viisaammat voivat analysoida, mistä se johtuu, mutta lähtisin #metoosta ja kaikenlaisesta herkkyydestä. Ne ovat tulleet varmaan internetistä, jossa on valtava määrä ääniä ja ajatuksia klikkauksen päässä.

Mitä tarkoitat tällä herkkyydellä?

Nuorempaa väestöä leimaa mun mielestä välittäminen maailman tilasta ja marginalisoiduista äänistä, pyrkimys ymmärtää ja pyrkimys kuulla ja saattaa kuuluviin ääniä, joita nyt ei kuule. Kaikella on hirveä merkitys.

Representaatioista väännetään ja tällaista. Enkä sano, että vanhemmilta nämä puuttuisi. Enkä näe, että se olisi kuilu. Mun kohtaamat vanhemmat kollegat ovat olleet aika liikuttuneita ja iloisia muutoksesta. Olen kuullut lauseita, että vitsi kun olisi itse ollut nuorempana puoliksikaan sellainen kuin te olette nyt. Tähän vastalause on, että se johtaa pumpuliteatteriin. Itse en todellakaan koe niin. Asiat on ihan yhtä hikisiä, rosoisia, rasvaisia ja vaarallisia kuin ennenkin mutta tekijänä voin luottaa, etten satuta kollegoitani eivätkä he satuta mua.

Image haastatteli Toiviaista kahdesti, syys- ja marraskuun lopussa.