Vuonna 2018 istuin edinburghilaisen bussin yläkerrassa, kun ohitseni käveli huumaavalta tuoksuva nainen. Kiinnitin ohikulkijaan tarkempaa huomiota vasta kun hän oli jo ohittanut minut käytävällä, sillä vasta silloin nenäni havaitsi sen, minkä tulisin muistamaan: ruusu, erittäin suoraviivainen. Yritin kääntää katsettani, yhdistää tuoksun kantajaansa, mutta turhaan. Hajun lähde ei paljastanut itseään. Ihastelin röyhkeyttä, jolla törkeä ruusu valtasi kulkuvälineen. Eleessä oli jotain anteeksi­pyytelemätöntä, piittaamattomuutta siitä, että tulee kyselemättä tunkeutuneeksi toisen elintilaan. Seuraavat päivät omistin ruusuhajuveden metsästämiselle, onnistuin ja jätin kukkean tuoksujäljen minne tahansa kuljin.

Elin totaalista ruusujen yliannostuksen aikaa. Rehottavina ne valtasivat kaikki paikat: tuoksuna, makuna, musiikkina ja kukkina. Erityisesti hajuosuus ei varmasti jäänyt keneltäkään huomaamatta. Silti näennäisestä onnistumisestani huolimatta vaikutelma ei ollut minun päälläni sama kuin tuntemattomalla, joka tuoksui kuin puutarha olisi asunut hänen ihossaan. Se, mikä hänen ruumiissaan oli vastustamatonta, nostatti omalla ihollani häpeän: nähdä itsensä niin tärkeänä, ettei vastaanottajalla ole muuta vaihtoehtoa kuin reagoida.

Nuhjuisuuden tuntu ei paennut kehostani. Iholleni ja vaatteisiini kerrostunut haju oli kuin ylimääräinen kerros, joka muodostui todellisen ruumiini päälle. Yritinkö peitellä jotakin?

Olen ollut kiinnostunut tuoksuista koko elämäni. Eikö jokainen haistava ihminen ole? Isosiskoni, äitini ja isoäitini hajuvesipullot tuntuivat aarteilta, joskaan sitä en ymmärtänyt, miksi isä juhliin lähtiessämme loiski naamaansa niin paljon partavettä, että koko neliskulmainen Volvo voi pahoin.

Kerran valmistimme mummoni kanssa oman hajuveden pihan ruusupuskien terälehdistä, lahjaksi äidille. Löyhkä oli hirvittävä. Tuntui käsittämättömältä, että niin hienoista raaka-aineista sai aikaiseksi niin kammottavan cocktailin. Silti tuoksussa itsessään oli jotain tavoiteltavaa. Näkymätön mutta silti olemuksellaan tilaa määrittävä ihmeaine – kyse on oltava jonkinlaisesta paikasta ja tuntemuksesta toiseen kuljettavasta taikuudesta.

Ensimmäinen oikea hajuveteni oli Giorgio Armanin Armani Code, jonka löysin samoihin aikoihin kun menin yliopistoon. Armani Code on ylenpalttinen parfyymi, jota eräs hajuvesifoorumi Fragrantican käyttäjistä kuvailee seksikkääksi ja hieman salaperäiseksi aikuisen naisen tuoksuksi – mieluiten iltakäyttöön, sillä tuoksunuotteina on jasmiinia jasmiinilla, appelsiininkukkaa, vaniljaa, hunajaa ja santelipuuta.

Armani Coden löytäminen merkitsi minulle määrätietoista irtautumista teini­-ikäisen kehon kömpelöstä epävarmuudesta, siirtymää kohti oman seksuaalisuutensa rajat esiin piirtävän naisen ruumiillista todellisuutta. Jälkikäteen ajatus dramaattisesti itsensä hajustaneesta 20-vuotiaasta humanistiopiskelijasta on kaikessa liiallisuudessaan huvittava. Kypsän seksikäs iltatuoksu yhdistyi loisteputkenkirkkaisiin luokkahuoneisiin, halpoihin ja huonosti istuviin vaatteisiin, juurikasvuun ja hiuspehkoon, jota ei ollut varaa käyttää liian usein kampaajalla.

Silti tavoiteltavaa oli nimenomaan hyvältä tuoksuminen. Yliopiston luento­saleissa istuessani tunsin itseni ytimeltäni vieraaksi. Asialle oli tehtävä jotain. Keksittävä uusi ydin, esimerkiksi. Hajuvesi tuntui auttavan perustukseni uudelleenmuovaamisessa. Laskin siis toivoni sen varaan.

Monet paikat tunnetaan hajustaan. Ranskan Grasse on nimetty maailman parfyymipääkaupungiksi, kun taas Omanin eteläosiin sijoittuvaa Dhofaria pidetään maailman tuoksuvimpana laaksona. En ole käynyt kummassakaan, mutta mielikuvani molemmista paikoista on unenomainen, huumaava. Kuvitelmissani ihastuttava tuoksu saa todellisuuden kulkemaan hitaasti, aivan kuin aistillisuus velvoittaisi kaikkea rauhoittumaan. Asiat etenevät omalla painollaan ja pysyvät mittasuhteissaan. Aromin on väistämättä imeydyttävä myös paikkojen asukkaisiin niin, että he kantavat sitä mukanaan kuin arvokasta laahusta minne hyvänsä menevätkin.

Useimpiin kaupunkeihin yhdistettävä haju on kuitenkin Grassea tai Dhofaria vähemmän mairitteleva tai ainakin ristiriitaisempi. Sarjakuvataiteilija Alison Bechdel kuvaa nuoruutensa New Yorkin tuoksuja muistelmateoksessaan Fun Home, jossa suurkaupungin ilmaa sulostuttavat mätänevien jätteiden, pakokaasun sekä virtsan ja sähkön monimutkaisesti toisiinsa sekoittuvat katkut. Tunnelma on Grassen ja Dhofarin synnyttämää mielikuvaa hektisempi ja ruumiillisempi. Helsingin kaupunginmuseon vuonna 2014 toteuttaman kyselyn mukaan Suomen pääkaupungin koetaan haisevan mereltä, kahvipaahtimolta, nurmikolta – ja tietysti vähän myös kuselta, eletäänhän täällä urbaania elämää.

Itse olen kotoisin Lievestuoreelta, joka vielä lapsuudessani tunnettiin sen pahasta hajusta. Sellutehdas valutti kuonansa suoalueelle, josta muodostui ajan saatossa Lipeälammeksi kutsuttu maamerkki. Kaupungista päin ysitietä pitkin kylälle saavuttaessa se tervehti tulijaa vastenmielisellä löyhkällään. Kerran lapsuudessani koti­kyläni mainittiin lauantaiaamun animaatiossa: ”Ei mennä Lievestuoreelle, siellä haisee hassulle.” Itsellänikin oli tapana ottaa nenästä kiinni ennen hajurajalle saapumista.

Tai kuten Irwin Goodmanin Lievestuoreen Liisassa lauletaan: ”Kai kahden onni kukoistaa myös tunkiolla voi / Kun viemärikin meille pelkkää onnen kieltä soi / Sen kuohut loivat varmuutta ja tuoksu turvaa toi”.

Tietysti kylän asukkaat tiesivät, ettei haju vaivannut koko taajamaa. Mummoni pionit tuoksuivat yhtä huumaavilta kuin kenen tahansa puutarhassa, omenapuut kukkivat keväisin ja teinit suihkuttivat päälleen Escadaa. Silti henkilökohtaista kulttuuriperintöäni reunustaa varjo: synnyin siellä missä haisee.

Kammottavien hajujen lähteet ovat parfyymien valmistuksessa usein mitä halutuimpia raaka-aineita, joskin monet niistä ovat nykyään myös kiellettyjä tai ainakin raskaasti säädeltyjä. Siksi synteettiset versiot ovat korvanneet luonnonmukaisuuden. Ajatellaan esimerkiksi sivettiä, joka on tietokirjailija Ari Turusen mukaan sellaisenaan yksi vastenmielisemmistä hajuvesien valmistuksessa kuunaan käytetyistä raaka-aineista, ”voimakkaimman mahdollisen kissanpissan ja ulosteen pistävä yhdistelmä”. Kyseessä on sivettikissan reviirinsä merkitsemiseen käyttämä erite, joka sisältää sivetoniksi kutsuttua feromonia.

Kaskelotin vatsalaukussa tekeytyvä ambra ja majavan sukurauhasista saatava castoreum ovat niin ikään esimerkkejä eläinperäisistä tuoksuraaka-aineista, jotka eivät tuoreina luonnontuotteina ole välttämättä kovinkaan houkuttelevia. Ambran kemialliseen muodostumiseen liittyy edelleen mysteereitä, mutta pähkinänkuoressa kyse on valaan vatsassa muodostuvasta eritteestä, jonka tarkoituksena on suojella kaskelottien ruuansulatuselimistöä ravinnoksi käytettyjen kalmareiden ruumiiden teräviltä reunoilta. Lopulta ambrakimpaleet päätyvät kaskelotin ruuansulatusjärjestelmästä ulosteen mukana mereen. Seksikästä.

Outoudet eivät rajoitu eläinkuntaan. Monien romanttisinakin pidettyjen valkoisten kukkien viehätys perustuu niiden aromaattiseen ristiriitaisuuteen, jota Tua Forsströmin runon säkeen tavoittavat: ”Valkoiset liljat pisoaarien ympärillä hohtavat / Ja löyhkä, sulat siellä kiiltävät.” Liljojen ohella esimerkiksi jasmiinin, tuberoosan ja syreenin tuoksusta voidaan erottaa tunkkainen, koimyrkkyä tai suorastaan ulosteen hajua muistuttava vivahde, jota kutsutaan parfyymislangissa indoliksi.

Vaikka indolinen tuoksuominaisuus saattaa äkkiseltään kuulostaa vastenmieliseltä – eikö paskanhaju ole juuri se, mihin leimautumista haluamme keinolla millä hyvänsä välttää? – on se todellisuudessa juuri se seikka, mikä tekee monista kukkaistuoksuista kiinnostavan. Liika puhtaus ja kukkeus on yksinkertaisesti tylsää, mutta lihalliseen ja likaiseen sekoittuessa lopputulos lähenee eroottista. Kuten Josephine Fairley ja Lorna McKay summaavat teoksessaan Parfyymien salat: ”[t]aitavasti käytettynä indoli voi antaa hajuvedelle huumaavan nosteen.”

Olennainen kysymys kuuluu: miten hyödyntää lika ja pysyä puhtaana?

Eteläkorealaisen ohjaaja Bong Joon-hon Oscar-palkittu Parasite on synkän satiirinen elokuva, jossa haju toimii keskeisenä luokkaeron merkitsijänä. Elokuva kertoo työväenluokkaisesta Kimin perheestä, jonka jäsenet soluttautuvat yksi kerrallaan rikkaan Parkin perheen palvelijoiksi – tukiopettajiksi, taloudenhoitajaksi ja autonkuljettajaksi. Eri luokkien todellisuudet kohtaavat yksityisissä tiloissa, käytännössä Parkien hulppeassa kotitalossa tai perheen isän, Park Dong-ikin, autossa, jota Kim Ki-taek kuljettaa. Fyysinen etäisyys eri luokkiin kuuluvien välillä on pieni, mutta eronteko on silti selvä. Työväenluokka nimittäin haisee.

Eräässä elokuvan kohtauksessa Kimin perhe linnoittautuu Parkien kotiin ja elää siellä isäntäperheen poissa ollessa nautinnollista elämää: syövät heidän ruokiaan, nukkuvat heidän sängyissään, juopottelevat heidän olohuoneessaan. Haltuunotto jää kuitenkin hetken karnevaaliksi. Parkit palaavat kotiin suunniteltua aikaisemmin, ja Kimit siivoavat nopeasti jälkensä ja piiloutuvat pöydän alle. Kotiin palaamisensa jälkeen Parkin pariskunta makaa sohvalla, ja Park Dong-ik ihmettelee vaimolleen, mistä herra Kimin haju oikein kantautuu hänen nenäänsä. Vaimo ei ymmärrä, mistä hänen miehensä puhuu. Mies yrittää kuvailla, hän hakee sanoja. Vanha retikka? Ei, vaan kuin keitettyjen riepujen lemu. Sama haju, jonka voi tuntea metrossa. Kim Ki-taek kuuntelee dialogia pöydän alle piiloutuneena ja haistaa paidankaulustaan surullisen ja nöyryytetyn näköisenä.

Työväenluokkaisen miehen hajussa ei ole kuvauksen mukaan mitään ylevöittävää. Ummehtunut löyhkä on kuin ytimestä kumpuava viesti, joka todistaa hierarkian oikeutuksen.

Bong Joon-ho on itse kommentoinut Parasiten hajuteemaa todeten, että normaalissa kanssakäymisessä rikkaat ja köyhät eivät ole toistensa kanssa niin läheisissä tekemisissä, että voisivat haistaa toisensa. Hajun tarkasteleminen tarjoaa elokuvassa väylän luokan yksityiskohtaiselle tutkimiselle. Kysymys on perustavasti rajoista, niiden kunnioittamisesta ja paikallaan pysymisestä. Näiden kysymysten äärelle päätyy myös Park Dong-ik hajumonologissaan: ”Oli miten oli, vaikka hän aina vaikuttaakin siltä kuin olisi ylittämässä rajaa, hän ei lopulta koskaan ylitä sitä. Se on hyvä. – – Mutta haju ylittää rajan.”

Herra Kimin hajun ongelma ei ole liiallisesti käytetty partavesi tai huonolla maul­­la valittu hajuste. Kyse on ruumiiseen kaiverretusta merkistä; löyhkästä, jota ei voi pestä pois. Ajatus muistuttaa Annette Kuhnin muotoilua siitä, miten ”[l]uokka on jotain mikä on vaatteittesi alla, ihosi alla, reflekseissäsi, psyykeessäsi, koko olemisesi perimmäisessä ytimessä”. Sosiologi Beverley Skeggsin sanoin luokka kirjataan ruumiiseen. Kyseessä ei ole riisuttava tai pois pestävä ominaisuus vaan eräänlainen ominaishaju. Toisiin kirjataan puhtaus ja varmuus, toisiin ikuisen likainen, haiseva ulkopuolisuus.

Parfyymit myös toimivat ihollamme tavalla, joka pakottaa hyväksymään ruumiiseen kaiverretun erilaisuuden. Pullotettu neste reagoi ihon kanssa yhdistyen sen ominaistuoksuun: Chanel No 5:n sively ei saa minua tuoksumaan Marilyn Monroelta vaikka kuinka haluaisin, Rihannan suloisuus on ikuisesti tavoittamattomissani.

Eräänä syyskuun aurinkoisena lauantaiaamupäivänä teen poliittisesti arveluttavan teon: annan ystäväni suihkauttaa ranteeseensa mukanani kantamaani parfyymia. Istumme kahvilassa vetoisten ikkunoiden äärellä, syrjässä muista asiakkaista. Etäisyydestä huolimatta teossa on jotain väärää, kuin sytyttäisi kadulla tupakan suoraan avoimen ikkunan alapuolella. Vilkuilen luimistellen viereisiin pöytiin, mutta kukaan ei vaikuta pahoinvoivalta eikä muutenkaan häiriintyneeltä.

Tuoksuyliherkkyyden käsite kehittyi lääketieteessä 1950-luvulla, mutta kiinnostus ilmiötä kohtaan lisääntyi verkkaisesti seuraavien vuosikymmenten aikana. Koska tuoksuyliherkkyyden määrittelylle ei ole olemassa objektiivisia mittareita, on sen yleisyyden arviointi hankalaa. Eri lähteiden mukaan vaivasta kärsii 10–40 prosenttia väestöstä.

Tuoksuyliherkkyydestä kärsivä aistii tuoksut tarkasti ja saattaa kokea niistä aiheutuvaa huonovointisuutta. Rajuimmissa tapauksissa oireet rajoittavat tuoksuyliherkän mahdollisuuksia täysipainoiseen sosiaaliseen elämään. Tiettyjen hajujen on tutkimuksissa havaittu aiheuttavan erityisen paljon oireita. Tällaisia ovat esimerkiksi parfyymeissä usein käytetty synteettinen myski, luonnollisemmista hajuista puolestaan home.

Vaikuttaa siltä, että mitä steriilimpi ja hygieenisempi yhteiskunta on, sitä herkempiä sen jäsenistä tulee neutraaliuden ihannetta rikkoville aistiärsykkeille. 1700- ja 1800-lukujen teolliseen, huonosti viemäröityyn Eurooppaan verrattuna 2020-luvun Suomi on herkkänenäisellekin varsinainen rauhallisuuden tyyssija. Silti juuri hajusteiden liikakäyttöä halutaan kontrolloida.

Dodie Bellamyn novellissa Kun sairailla on kaikki valta yleisesti sairaaksi identifioituva päähenkilö osallistuu ”sairaiden kuukausittaiseen kokoukseen”. Ehdottomana sääntönä on, ettei kokoukseen saa tulla hajustettuna, sillä parfymoidut tuotteet laukaisevat osallistujissa pahoinvointikohtauksia. Ihanteena on sairaille esteetön yhteiskunta, jossa myös ”hajuvedet kielletään”. Paratiisissa kuitenkin luikertelee harvinaisen hyväntuoksuinen käärme: ”Kujilla norkoilee diilereitä, jotka kauppaavat pimeää Estée Lauderia ja Chanel no. 5:tä. He piilottelevat suussaan pieniä hajuvesikapseleita, jotka reunustavat heidän ikeniään. Kun he avaavat suunsa, ylimääräinen rivi nestemäisiä kultahampaita saa heidät näyttämään vampyyreilta.”

Bellamyn novelli on satiirinen, mutta sen tarkoituksen tuskin on pilkata sairaita, tuoksuyliherkkiä eikä edes hypokondrikkoja. Kyseessä on fantasia maailmasta, jossa terveiden ja sairaiden väliset valtasuhteet on käännetty nurin. Novellin kautta on mahdollista tutkia terveyden ja sairauden kulttuurien muotoutumista 2000-luvun länsimaissa, leimallisesti erityisesti Pohjois-Amerikassa. Mistä kaikesta ”terveiden” ehdoilla rakentuneen kulttuurin piirteistä ja ominaisuuksista olemme yhdenvertaisuuden nimissä valmiita luopumaan?

Novellissa esiintyvät hajuvesidiilerit tuntuvat vihjaavan, ettei halu ongelmallista ylellisyyttä kohtaan lakkaa, vaikka kyseinen luksus yleisen hyvinvoinnin nimissä kiellettäisiinkin. Eikä kyse ole ainoastaan voimakkaiden hajusteiden liikakäytöstä. Novellin kertoja saa kokouksessa huutia siitä, että on rasvannut hiuspohjansa liian tujulla oliiviöljyllä. Nenänkin etuoikeudet on tunnustettava: yksi haistaa jotain, mitä toinen ei. Tasa-arvon nimissä vaaditaan samaa standardivoidetta jokaiselle iholle. Ehkä Bellamyn novellin maailmassa myös Kim Ki-taek komennettaisiin pesulle.

Oma tuoksumakuni on viimeisten vuosien aikana monimutkaistunut, eikä suoraviivainen ruusu puhuttele enää. Myös Armani Code on muuttunut liian suuri­eleiseksi. Kalliin parfyymin ostaminen kiihottaa samalla tavalla kuin rahojen tuhlaaminen liian kalliiseen vaatteeseen tai samppanjaan. Tiedän, ettei minulla varsinaisesti olisi siihen varaa, muttei yhdestä lipsahduksesta vielä perikatoon joudu.

Tuhlausten hetket ovat kuin hetkellisiä repeämiä arkiseen todellisuuteen. Syvälle ruumiin poimuihin hautautunut junttisyndrooma helpottaa hetkeksi suihkuttaessani iholleni niche-parfyymiä, joka ei avaudu haistajalleen heti. Tuoksu ei ole suora­viivaisen ihana, ei välttämättä edes huumaava; se vaatii tulkintaa. Tuote­kuvaukset saavat suoraviivaista ruusua monitulkinnallisempia ulottuvuuksia – fashion girls out to lunch, immaculate young priest. Hetken aikaa olen joku muu. Sitten tiedustelen tuotteen hintaa – näitä tuoksuja ei koskaan pilata hintalapun vulgaariudella – ja totean, ettei tilini saldo sittenkään riitä tähän.

Toisinaan pelkään, etten tuoksukaan miltään; että kalliit ja vaivalla metsästämäni parfyymit eivät juuri minun ihollani saavuta ekstaattista tasoa, että enemmän haisee lika ja hiki. Tai ehkä vielä pahempaa olisi haista jotenkin ominaistuoksulleni sopimattomalta. Silloin kuka tahansa todellinen nenä huomaisi heti, miten käyttämäni tuoksu haisee ihollani liian metalliselta, ettei se pääse oikeuksiinsa.

Pelkään valinneeni väärin ja että kaikille paljastuu, että olen panostanut tuoksumiseen ja silti epäonnistunut. Kuin veisi viiniharrastajien illallisjuhlille pullon, joka yleisesti tunnetaan ylihinnoiteltuna litkuna. Pahinta on paljastuminen, ja se voi tietysti tapahtua moneen suuntaan: odota vain kun niille selviää, että kokeilemasi parfyymi maksaa 300 euroa pullolta… Mikä elitistinen, yleistä pahoinvointia lisäävä harrastus!

Vaikka kehon erittämästä ominaistuoksusta ei koskaan voi päästä eroon, on parfyymien ja muiden hajusteiden keskeinen ominaispiirre kaikesta huolimatta niiden katoavaisuus. Siihen liittyy omanlaistaan haikeutta. Se, mitä niin kovasti kerran janosimme ja mikä hetken tuntui huumaannuttavuudessaan kaiken nielevältä, lipuu lopulta sormien välistä ja haipuu. Parfyymin etymologia muistuttaa tästä; latinan per fumus tarkoittaa kirjaimellisesti savun läpi. Sana on viitannut alun perin suitsukkeeseen. Se palaa aikansa ja sitten katoaa.

Fredin Roskisdyykkarin balladi soi taustalla. ”Se on kuin hajuvettä mi’ ilmoihin katoaa / vaikka paremmaksi kaikki muuttuu niin hyväksi ei milloinkaan.” Jäljelle jää vain puhdas iho. Pidemmän päälle sen hajusta on opeteltava pitämään.

Esseen lähdeaineistona on hyödynnetty Ari Turusen tietokirjaa Tuoksujen atlas, kustantaja Aula & Co 2021. Dodie Bellamyn novellin käännös on julkaistu runouslehti Tuli & Savun numerossa 1/2021, suomentajina Viljami Hukka ja Sini Silveri. Tua Forsströmin runon säkeet ovat runoelmasta Puistot, suomentanut Caj Westerberg. Park Dong-ikin repliikin käännös englannista suomeen on kirjoittajan oma.