Tuulenpuuska tarttuu takkiini, kun astun linnanmuurille Belgian Gentissä. Sadepilvientakaa esiin puskeva aurinko valaisee kaupungin kadut ja kanaalit. Kurkistan muurin ampuma-aukosta keskiaikaiseen kaupunginosaan, jossa pyöräilijät kansoittavat kadunkulmat ja jossa raitiovaunu etenee määrätietoisesti kohti pysäkkiään.

Itä-Flanderin pääkaupunki Gent rikastui keskiajalla villateollisuudella, ja se oli pitkään Euroopan toiseksi suurin asutuskeskus heti Pariisin jälkeen.

Vanha vauraus näkyy yhä rakennusten julkisivuissa ja kirkoissa, joiden rakennustyylit vaihtelevat rokokoosta gotiikkaan. Kaupungin katedraaleista mahtavimman, St. Bavon, goottitorneja ei voi olla huomaamatta.

Kirkon sisälle on kätketty eräs länsimaisen taiteen merkkiteoksista: van Eyckin veljesten 1400-luvulla maalaama alttaritaulu. Vaikka en kaikkia uskonnollisia symboleita tunnistakaan, alttaritaulu lumoaa minut väreillään sekä valon ja varjon leikillä.

Päänähtävyys Gentissä on kuitenkin sen 1100-luvulta peräisin oleva linna, Gravensteen. Jykevä rakennus kaupungin sydämessä huokuu keski-aikaista elämänmenoa. Alakerran suuressa salissa on prinssirohkeiden haarniskoja ja vanhoja aseita, ja yhteen torneista on koottu karmaisevia kidutusvälineitä – huonetta ei suositella lapsille eikä heikkohermoisille.

Kaupunkina Gent ei ole siloisen muodikas, vaan persoonallisen rosoinen. Se ei ole vielä matkailijoiden kansoittama, ja viihdyn erityisesti linnan kupeessa sijaitsevassa, suosiotaan kasvattaneessa Patersholin kaupunginosassa. Sen mukulakivikaduilla on historian sävyttämää tunnelmaa.

Silmiin pistävät rakennusten komeat punatiilet sekä puupintojen kulta ja turkoosi, ja joka kulman takaa tuntuu putkahtavan esiin uusi viehkeä löytö.

Pistäydyn lounaalle viihtyisään ’t Klokhuys -bistroon. Tilaan paikallisen klassikkoannoksen, kermaisen kana-keiton eli waterzooin. Kananrinta osoittautuu niin mureaksi, että se hajoaa hipaisusta.

Ravintolan tunnelma on kotoisa, mutta jälkiruuan sijaan kävelen kulman taakse Temmer-manin konditorioon. Putiikin barokkijulkisivu on peräisin 1600-luvulta, ja se kuvaa kuutta kaikkiaan seitsemästä laupeudentyöstä.

Temmermanin makeat herkuton julistettu kahdeksanneksi laupeudentyöksi, enkä väitä vastaan. Valikoima on huikea, ja hyllyillä on myös paikallisia erikoisuuksia, kuten arabikumista ja vadelmamehusta valmistettuja nenänmuotoisia cuberdoneja.

Gentiin tutustuu oivallisesti jalkaisin, sillä välimatkat ovat lyhyitä. Historiallisessa keskustassa on kutsuvia ruokapaikkoja, pikkuputiikkeja sekä kirkkoja ja museoita.

Kaupungin tärkeimpiin museoihin kuuluu Gent Design Museum, maan ainoa kansain-välistä muotoilua esittelevä museo. Sen esineistössä on esimerkkejä ranskalaisesta rokokoosta suomalaiseen, moderniin muotoiluun.

Museovierailun jälkeen minut pysäyttää vielä yksi julkisivu: rapistuneet puukarmit kehystävät lämpöiseltä vaikuttavaa tilaa. Himmeästi valaistu Proof osoittautuu dekadentiksi ginin ja viskin maisteluhuoneeksi. Kun tilaan Belgiassa tislattua, raikkaan katajaista Ginderella-giniä, Proofin omistaja juttelee gineistä ja tietysti Gentistä.

”Gent on kuin pieni kylä. Arvostamme pieniä kauppoja ja niiden viehätysvoimaa. Me asukkaat rakastamme kaupunkia sellaisena kuin se on.”

Astellessani illansuussa kaupunkia halkovan Leie-joen äärellä yhdyn baarinpitäjän mielipiteeseen: Gentissä on charmia, ja siellä riittäisi ihasteltavaa pidemmäksikin aikaa.

Alle puoli tuntia Gentistä lähdön jälkeen junani saapuu keskiaikaiseen Bruggeen. Iltausva verhoaa rakennusten kattoja. Kuu loistaa oranssina ja heijastuu kanaalin tummaan veteen.

Jos Gentin julkisivut olivat värikkäitä ja enemmän tai vähemmän rapistuneita, Bruggen arkkitehtuurissa on kiveen hakattua jämäkkyyttä. Punatiiliseinät seisovat suora-linjaisina. Mukulakivikatuja reunustavat kanaalit, joiden yli kaartuu somia kivisiltoja.

Keskiajalla Bruggesta kehittyi tieteen, taiteen ja kaupan-käynnin kehto. 1400-luvun kukoistuskaudella tänne asettui tiedemiehiä, taiteilijoita ja ruhtinaita eri puolilta Eurooppaa.

Kaupungin sivistyksestä kertoo paljon se, että varakkaan kauppiasperheen Bruggeen tilaama Michelangelon veistos oli taiteilijan ainoa työ, joka myytiin Italian ulkopuolelle hänen elinaikanaan. Pienet museot ovat tulvillaan muitakin taideaarteita flaamilaismestareista Pablo Picasson teoksiin.

Pittoreskit puitteet tekevät Bruggesta niin suositun matkakohteen, että pohjoisen Venetsiaksi kutsutussa pikku-kaupungissa vierailee yli kaksi miljoonaa matkailijaa vuodessa.

Bruggessa on kuitenkin myös rauhallisia sopukoita. Nautinvohveliaamiaisen somassa Books & Brunch -kahvilassa, joka houkuttelee hiljentymään kirjojen äärelle. Vohveli tarjotaan täällä belgialaiseen tapaan tomusokerin ja voin kera.

Porttien taakse kätkeytyvällä Begijnhofin alueella pääsenkurkistamaan niiden naisten arkeen, jotka aikanaan valitsivat hengellisen elämän maallisen mammonan sijaan. Museoksi muutettujen asuintilojen rauha on tervetullut kontrasti katujen vilskeelle. Täällä kameroiden on pysyttävä piilossa, sillä kuvaa-minen on kielletty.

Toki Bruggessä on helppo tyydyttää myös maalliset nautinnot, onhan Belgia vietellyt maailman herkkusuita vuodesta 1912, kun Jean Neuhaus valmisti ensimmäiset pehmeä-sisuksiset praliinikonvehdit.

Bruggessa suklaan saloja esittelee suklaamuseo Choco Story, jossa voi tutustua muinaisen lemmenjuoman valmistus-tapoihin ja suklaan tarinaan aina asteekkien ajoista nykypäivään.

Tosin museovierailu ei ole pakollinen suklaan makuun päästäkseen, sillä täällä se tuoksuu kaduille asti, ja joka toinen kauppa mainostaa kaupungin parhaita suupaloja.

Brugge onkin herkuttelijan paratiisi: paikallisia oluita tarjoilevat terassit täyttyvät jo aamupäivästä, vohveleita myydään tikunnokassa takeaway-annoksina ja suosituimpiin kalaravintoloihin on varattava pöytä hyvissä ajoin.

Ennen auringonlaskua kipuan keskusaukio Grote Marktin kello-tapuliin. Reilut kahdeksankymmentä metriä korkean tornin porraskäytävä kapenee ylös kiivetessä. Lähellä huippua portaikko on jo niin kapea, että halaan seinää ihmisten ohittaessa minut alaskulkumatkallaan.

Puolimatkassa pysähdyn huoneeseen, jossa on jättiläismäinen kellorumpu. Hökötys on täynnä pieniä nipukoita. Kuuluu raksahdus, ja rumpu pyörähtää käyntiin. Pian tilan täyttää kirkonkellojen kilkkeestä ja kuminasta syntyvä sävelmä.

Ylhäältä avautuu näkymä Bruggen kattojen ylle. Samalla olen tullut kivunneeksi lähes neljäsataa askelmaa. Nousu on hyvää vastalääkettä kerta toisensa jälkeen nauttimilleni suklaaherkuille. ●

Juttu on julkaistu Eevassa 10/2018.