Olimme muutama vuosi sitten lastemme kanssa Pariisissa. Majoituimme hotellissa kaupungin ulkopuolella ja suhailimme ympäriinsä junilla. En voi sanoa mieltyneeni Pariisiin. Ihmiset olivat pääasiassa töykeitä, ja erityisesti kaupungin likaisuus laski fiilistäni. Muutaman päivän jälkeen aloimme etsiä korvaavaa tekemistä keskustassa pyörimiselle.

Lapset ehdottivat tietenkin Disneyland Paris -huvipuistoa. Seuraavana aamuna suuntasimme taas junaan. Aseman nais­virkailija myi meille liput sanomatta sanaakaan.

Päivä Disneylandissa oli maaginen. Luulen, että hyvät muistot jäivät etenkin siitä, miten ystävällisiä puiston työntekijät olivat ja miten puhdasta siellä oli. Se oli minulle kaivattua hermolepoa, sillä nautin siisteydestä ympärilläni. Päätimme jäädä katsomaan myöhäis­illan show’n, kun olimme tulleet tänne asti.

Keskiyön jälkeen Disneylandin ­asemalla vallitsi epätietoisuus. Junia ei kuulunut, emmekä me turistit ymmärtäneet miksi. Missään ei oltu varoiteltu lakosta, ei meitäkään, vaikka olimme ostaneet liput virkailijalta. Lopulta saapui yksi juna, johon kaikki ahtautuivat. Tunnelma oli tiivis ja hikinen.

Seuraava harmistus iski keskustassa, kun juna pysähtyi sinne eikä jatkanutkaan eteenpäin. Ihmiset hätisteltiin pimeälle asemalle. Seisoskelimme ihmetellen, mitä tehdä.

Lopulta näimme vahtimestarin tapaisen työntekijän kävelevän pimeässä ­taskulampun kanssa. Välillämme oli kielimuuri, mutta näytimme kartalta aseman, jolle meidän piti päästä. Hän viittoili meitä seuraamaan.

Ymmärsimme, että nyt on kiire. Askeleem­­me kaikuivat tyhjässä, komeassa hallissa, kun juoksimme portaita alas. Ehdimme juuri ja juuri viimeiseen metroon.

Seuraavaksi olimme eksyksissä metron pääte­pysäkillä. Se oli yhtä pimeä ja autio kuin edellinenkin pysäkki. Kello alkoi olla yksi yöllä, ja käsissämme oli kaksi huvipuisto­päivän uuvuttamaa lasta.

Mieheni bongasi siivoojan moppeineen, ja toistelimme hänelle määränpääaseman ja hotellimme nimeä. Siivooja osasi muutamia sanoja englantia ja ohjeisti meidät illan viimeiseen bussi­in, joka oli järjestetty korvaamaan junavuoroja. Teimme oman juoksu­ennätyksemme läpi pimeän aseman, ja viime hetkessä pääsimme juuri lähtevään bussiin.

Bussikuski osasi englantia ja lupasi, että ajaa kohtuullisen läheltä hotelliamme. Hän pahoitteli, että matka olisi pitkä, koska lakon takia täytyi ajaa mutkittelevaa reittiä. Seuraavat pari tuntia vietimme bussissa, joka todellakin kulki melkoista siksakkia. Oli pilkkopimeää, eikä mistään huomannut, että oltiin suurkaupungissa. Lapset nukkuivat, ja me jutustelimme ystävällisen kuskin kanssa.

Lopulta kuski ilmoitti tekevänsä lisäpysäh­dyksen, jotta voisimme jäädä pois risteyk­sessä. Hän teroitti, että meidän kannattaisi juosta, koska alue oli hieman huonomaineista. Mieheni laittoi hotellin osoitteen puhelimen karttaan, ja nappasimme nukkuvat lapset syliin. Sitten juosta viiletimme pitkin hiljaisia katuja.

Oli ihana tunne saapua hotellille ja peitellä lapset sänkyihin aamuneljältä. Mietimme, miten ystävällisiä meitä auttaneet ihmiset olivat lopulta olleet. Meistä vain ei ollut turisteiksi rakkauden kaupunkiin.

Tapahtuiko sinulle reissussa jotain tarinan arvoista? Kirjoita siitä noin A4-arkin mittainen juttu ja lähetä teksti osoitteeseen ­mondo@a-lehdet.fi. Julkaistusta jutusta maksetaan pieni palkkio.