Olin viettämässä ystävieni kanssa viikonloppua Riiassa. Huristelimme ympäriinsä trollikalla eli johdinautolla, hypistelimme meripihkakoruja vanhankaupungin puodeissa ja kumosimme halpoja drinkkejä yökerhoissa, joiden paikallinen nimi naktsklubs nauratti.

Maanantaiaamuna äiti soitti. Luulin, että hän halusi tietää, miten matka oli mennyt, mutta hän kysyikin: ”Otitko jonkun toisen ihmisen matkatavarat lentokentältä mukaasi?”

Vilkaisin eteisessä nököttävää rinkkaa, joka odotti purkamista. Se näytti kyllä omaltani. Tarkemmin asiaa tutkittuani tajusin, että äidin kysymys oli sittenkin ihan relevantti.

Laukkuhihnalla oli kiertänyt kaksi täysin samanlaista rinkkaa. Minä olin vienyt yhden mukanani Jyväskylään, ja toinen oli matkannut vieraan nuoren naisen mukana Turkuun.

Hän oli huomannut erehdyksen koti­ovellaan, kun hänen avaintensa sijaan laukun sivutaskusta löytyikin minun rispaantunut osoitekirjani. Onneksi sen etusivulla luki äitini puhelinnumero. En ollut muistanut kiinnittää matkatavaroihini nimilappua.

Toiseksi onneksi tuo nainen sattui olemaan kotoisin Kuopiosta ja oli aikeissa matkustaa seuraavaksi sinne Jyväskylän kautta. Meillä ei ollut rinkoissa mitään tärkeää, joten sovimme treffit Jyväskylän asemalle viikon päähän.

Kun Intercity Turusta Kuopioon pysähtyi Jyväskylässä, odotin rinkan kanssa laiturilla. Tunnistin naisen helposti identtisestä rinkas­­ta. Tervehdimme nauraen ja jäimme päivittelemään sattumusta. Olimme juuri hyvästelemässä, kun juna nytkähti liikkeelle.

”Mitä ihmettä”, nainen huudahti.

Hän paineli oven avauspainiketta ja jyskytti ovea nyrkillä. Ei tulosta. Juna kiihdytti vauhtia, ja me aloimme juosta sen perässä huutaen.

Kun junan perävalot loittonivat, askeleem­­me hidastuivat. Luulin, ettei tilanne voinut tästä pahemmaksi muuttua, mutta nainen parkaisi: ”Mummoni on tuolla junassa!”

Kiiruhdimme asemahalliin. VR:n lipunmyynnin tiskin metalliverho kirskui laskeutuessaan alas. Koputimme tiskin lasiin.

”Meillä on hätätilanne!”, anelimme.

Verho rullattiin ylös, ja sen takaa ­ilmestyi näkyviin nyrpeäilmeinen asiakaspalvelija. Kuultuaan asian hän soitti junaan. Sen konduktööri lupasi mennä kertomaan naisen mummolle tilanteesta. Mutta juna ei odottaisi kyydistä jäänyttä matkustajaa seuraavalla asemalla, eli taksiin hyppääminen olisi turhaa. Katsahdin samassa keskuksessa toimivan linja-­autoaseman monitoriin: illan viimeinen bussivuoro Kuopioon oli kohta lähdössä.

Juoksimme ulos kohti Savonlinjaa. Nainen hoksasi: ”Mun lompakko on siellä junassa!”

Käskin hänen pidätellä linja-autoa ja kipaisin itse takaisin sisälle nostamaan käteistä. Kun palasin, hän pyysi minua vielä lainaamaan kännykkää. Hän näppäili ulkomuistista äitinsä numeron ja selitti tilanteen tälle.

Myöhään samana iltana sain tekstiviestinä tiedon, että nainen oli päässyt lopulta perille. Äiti oli hakenut ensin mummon junasta ja sitten tyttärensä linja-autolta.

Mitä tästä opittiin? Ensiksi: ole tarkkana tavaroiden kanssa. Toiseksi: älä nouse junasta, jos et aio jäädä asemalle. Kolmanneksi: jos nyt kuitenkin hukkaat laukkusi ja jäät junasta, pysy rauhallisena ja soita äidille!

Tapahtuiko sinulle reissussa jotain tarinan arvoista? Kirjoita siitä noin A4-arkin mittainen juttu ja lähetä teksti osoitteeseen ­mondo@a-lehdet.fi. Julkaistusta jutusta maksetaan pieni palkkio.