On yö, kun herään hostellin makuusalissa Istanbulin Taksimissa. Kuume on noussut, ja minun pitää päästä kylpyhuoneeseen.
Joudun keräämään voimia vuoteesta nousemiseen pitkän aikaa. Olen ilmeisesti saanut vatsataudin. Ehkä piknikillä uusien ystävien kanssa nautitut, muovipussissa pullovedellä huuhdotut mansikat ja salaatit olivat virhe?
Matkalla kylpyhuoneeseen onnistun lyömään pääni käytävän seinään kaksi kertaa, ja kylppäriin päästyäni kumautan vielä otsani lavuaariin. Kun pahoinvointiaalto on ohi, hoipertelen hostellin vastaanottoon.
Yövuorolaisen kasvot kieppuvat edessäni, mutta erotan, että hän on pitkätukkainen nuori mies, jota en ole aiemmin nähnyt. Hän puhuu englantia lähinnä auttavasti, mutta tämän verran ymmärrämme toisiamme: very sick, doctor, hospital. I help you.
Lento Suomeen lähtee aamukymmeneltä, ja kello on nyt kaksi yöllä. En tiedä, ehdinkö enää takaisin hostelliin, joten käyn sullomassa tavarani rinkkaan.
Palaan vastaanottoon. Nuori mies ottaa rinkkani ja pyytää minua seuraamaan häntä.
Kysyn hänen nimeään. ”Selim”, hän vastaa iloisena. Minä vastaan ”Sanni”, ja hän toistaa nimeni useita kertoja.
Taksim on suosittu ravintola- ja hotellialue, jonka kadut vilisevät yöllä humalaisia seurueita. Löydämme taksin parin kulman takaa. Ajomatka öisessä Istanbulissa etenee nopeasti, ja olemme pian sairaalan pihassa.
Vastaanottotiskin virkailijoista kukaan ei puhu englantia. Selim keskustelee heidän kanssaan turkiksi hyvän tovin. Hetken päästä yksi virkailijoista nousee ja ohjaa meidät sängyn luo. Noin puolen tunnin odotuksen aikana vaivun kuumehorrokseen.
Luonani vierailee valkotakkinen henkilö. Puhun englantia, mutta hän ei ymmärrä. Hän kysyy minulta Selimin välityksellä muutaman kysymyksen ja häipyy.
Lisää odotusta. Joku muu tulee, antaa Selimille kasan papereita ja puhuu turkkia. Selim selittää, että hänet lähetetään apteekkiin hakemaan minulle lääkettä.
Taas odotusta. Verho heilahtaa, ja kiukkuinen valkotakki näyttää, että minun pitäisi kääntyä ympäri. Hänellä on kädessään lääkeruisku.
”What is it?” kysyn.
”Are you sick or no?” kysyy hoitaja kiukkuisesti.
”Yes, but what is that?” tivaan.
Hoitaja huokaisee kärsimättömästi: ”Doctor’s order!”
Käännyn ja saan piikin pakaraani.
Selim palaa apteekista lääkkeiden kanssa.
Maksan sairaalalaskun, ja saan kasan kuitteja. Toistelen, että bussi lentokentälle lähtee seitsemältä. Selim taluttaa minut ulos ja taksiin.
”Mennään takaisin hostelliin, sinä menet nukkumaan ja aamulla bussilla lentokentälle”, hän sanoo. En vastustele.
Saan nukuttua pari houreista tuntia ja herään puoli kuudelta. Selim on kokannut ruhtinaallisen aamupalan: kahdella eri tavalla paistettuja munia, tomaatteja, jogurttia, sämpylöitä, juustoa, oliiveja, mehua, kahvia, teetä.
Hän on pilkkonut kaiken helposti nieltäviksi suupaloiksi. Ruuasta suurin osa taitaa olla hänen omia eväitään. Selim näyttää hyvin tyytyväiseltä itseensä, kun pakottaudun syömään vähän. Lähtiessäni syydän Selimille kiitosten lisäksi kaiken lompakostani löytyvän käteisen. Minulla ei ole aavistustakaan, kattavatko ne taksimatkat ja ruuat.
Kotimatka on elämäni pisin. Myöhästyn lennolta, koska olen niin sekaisin kuumeesta, etten tajua mennä lähtöselvitykseen ajoissa. Joudun odottamaan seuraavaa lentoa kuusi tuntia, jotka kulutan juomalla appelsiinimehua, oksentamalla ja itkeskelemällä vessakopissa. Lennon kestän, lentokoneruokaa en.
Suomessa menen suoraan sairaalaan, pääsen eristyshuoneeseen ja saan tippaletkun suoneeni. Hoitaja katsoo minua hyväntahtoisesti, kun joka kerta hänet nähdessäni hymyilen leveästi ja toistelen, miten ihanaa on olla täällä.
Näen houreisia unia. Yhdessä niistä on turkkilainen hyväntekijäni, joka paistaa munakokkelia enkelinsiivet selässään.
Tapahtuiko sinulle reissussa jotain outoa tai hurjaa, josta haluat kertoa muillekin? Kirjoita tapahtumista noin 4 000 merkin mittainen juttu ja lähetä se osoitteeseen mondo@a-lehdet.fi. Julkaistusta jutusta maksetaan pieni palkkio.
