Olemme matkalla Albaniassa. Sen Rivie­ra tarjoaa upeita maisemia ja mutkikkaita, välillä hieman kuljettajan taitoja ja refleksejä haastavia teitä. Joskus tiessä on kuoppia, toisinaan eteen hyppää äkkiä arvaamatta vuohi.

Matkalla eteläisestä Albaniasta ­pääkaupunki Tiranaan poikkeamme sisämaahan. Ajaessamme maaseudulla ohitamme monia vesimelonipeltoja ja aasien vetämiä vankkureita. Lopulta pitkän matkapäivän jälkeen saavumme Beratiin. Kirjaudumme sisään mukavaan pieneen hotelliin silloisen tuoreen kihlattuni, nykyisen vaimoni, kanssa.

Ottomaanien aikaiset, vuoren ­rinteessä kohoavat valkoiset talot monine ikkunoineen ovat nostaneet Beratin Unescon maailman­perintökohteiden listalle. Paikkaa kutsutaan tuhannen ikkunan kaupungiksi. Enpä haluaisi ottaa sieltä vastaan ikkunan­pesijän pestiä.

Lähdemme aamulla kävellen valloittamaan kaupunkia vuorenharjanteelta vartioivaa Beratin linnaa. Muita turisteja ei näy, vaikka on heinäkuu ja aurinko paistaa.

Samassa jostain rinnallemme jolkottelee iso, valkoinen pitkäkarvainen koira. Emme säikähdä sitä, sillä koira vaikuttaa oikein ystävälliseltä. Se ei kerjää ruokaa tai rapsutuksia, kunhan liittyy seuraan.

Omistajaa ei näy. Koiralla ei ole kaula­pantaa, mutta eläin on hyväkuntoinen, joten varmasti siitä on pidetty huolta. Ristimme lumen­valkean koiran Game of Thrones -sarjan hahmon mukaan Jon Snow’ksi, välittämättä mahdollisesta nimen ja sukupuolen ristiriidasta.

Jatkamme matkaa ylös kohti linnaa kolmen hengen seurueessa. Vaikuttaa siltä, että koira haluaa näyttää meille tien. Aivan kuin se tietäisi, mitä aiomme tehdä.

Linnan porteista sisään astuttuamme kiipeän muurille ihailemaan maisemia. Siinä vaiheessa Jon Snow haukahtaa muutaman kerran kuin varoittaakseen meitä kokemattomia retkeläisiä putoamasta alas. Se kävelee hieman edellämme, pysähtyy, kääntyy katsomaan taakseen kuin sanoakseen: tulkaa nyt turistit, ei tässä ole koko päivää aikaa.

Koira tassuttelee matkassamme koko reissun. Linnan parhailta näköalapaikoilta avautuvat upeat näkymät joelle ja vuorille sekä laaksossa olevaan kaupunkiin tuhansine ikkunoineen. Maan punainen lippu kaksipäisine kotkineen liehuu linnan tornissa.

Kierroksen ollessa lopuillaan pysähdymme pieneen kahvilaan nauttimaan virvokkeet, koska päivä on lämmin. Vanha rouva haluaa välttämättä laittaa meille aurinko­varjon parhaalle paikalle, joten istumme alas. Jon Snow käpertyy makuulle jalkojemme juureen. Kun otan esiin vesipullon, se hoksaa heti jutun juonen. Koira litkii suoraan pullosta kaatamaani vettä. Mahtaa olla kuuma kulkea paksussa turkissa kuumimpaan kesäaikaan.

Lopulta lähdemme linnavuorelta alas kohti kaupunkia. Jon Snow heiluttaa meille häntäänsä ja vilkaisee meitä viimeisen kerran. Se jää linnalle, ehkä odottamaan uusia turisteja.

Olimme sille varmaan yhdet monista opastettavista vieraista, mutta meidän mieleemme kohtaaminen ystävällisen koiran kanssa jää ikuisesti. En olisi voinut parempaa matkaopasta meille toivoa. Osaisinpa itsekin olla muille avuksi yhtä yllättäen ja pyytämättä kuin tuo ystävämme Jon Snow.