Jos olisin Karl Ove Knausgårdin kustannustoimittaja ja saanut keskustella hänen kanssaan Aamutähti-romaanista sen käsikirjoitusvaiheessa, olisin todennäköisesti esittänyt kirjailijalle pari kysymystä. Karl Ove, olet kirjoittanut tuhansia sivuja omasta elämästäsi suoraan ensimmäisessä persoonassa. Oletko varma, että haluat aloittaa hartaasti odotetun fiktiivisen teoksesi nimenomaan minä-kertojalla, joka ikänsä ja elämäntilanteensa puolesta tuntuu näin kovin tutulta?
Entä tämä minä-kerronta ylipäätään? Toki tästä kasvaa moniääninen romaani, näistä peräti yhdeksästä kertojasta muita ei enää samalla tavalla suoraan ole vaarassa sekoittaa sinuun, mutta kaikkien läpi kuuluu silti sama vanha Karl Ove, äänesi on niin tunnistettava, olemme yksinkertaisesti lukeneet lauseitasi niin paljon.
Käymämme keskustelu olisi tuskin juuri muuttanut romaania. Olisin sitä paitsi luultavasti ollut väärässä: Knausgårdin lukijana olen myös kaivannut juuri tätä kertomisen tapaa. Se on vain niin kotoisa. Knausgård kirjoittaa, Knausgård joka on Karl Ove, Kathrine, Emil, Iselin tai Solveig, ja minä hyppään kyytiin ja pysyn siinä. Niin yksinkertaista se on.
Aamutähdessä ollaan Bergenissä, jossain nykyhetkessä tai lähitulevaisuudessa, ja ihmiset elävät niin kuin ihmisillä on tapana, omasta onnestaan iloiten tai omien huoltensa raskauttamina. Silti maailma on yhteinen ja selvästi suistumassa raiteiltaan.
Maantiellä ryömii yllättäen satoja rapuja. Öisissä metsissä metelöi kammottavia otuksia. Sairaalan leikkaussalissa kuolleeksi julistettu mies herää henkiin. Muun muassa tällaista tapahtuu, yleensä viileässä ja sateisessa Bergenissä on koko ajan epätodellisen kuuma, ja kaiken huipuksi loppukesän taivaalle ilmestyy uusi tähti, jolle etsitään turhaan tieteellistä selitystä.
Maailmanlopun merkkejä? Epäilemättä, mutta romaanin henkilöt jatkavat elämäänsä. Vanhasta äidistä on pidettävä huolta, teini-ikäisen pojan kanssa on tultava toimeen, on järjestettävä syntymäpäiväjuhlat seitsemänkymppiselle aviomiehelle. Ihmiset tekevät virheitään, käyttäytyvät typerästi ja huolimattomasti. Heidän elämänsä sen paremmin yksilöinä kuin yhteiskuntana ei ole moraalisesti kestävällä pohjalla. Silti sen ei soisi päättyvän, sillä he kuitenkin kykenevät myös hyvään, rakastamaan ja välittämään.
Näin minä koen tämän kirjan. Se on mielestäni vahva ja sopivasti häiritsevä. Romaani meistä kaikista, ihmistä tässä ajassa tällä planeetalla, ja yliluonnolliset elementit ovat tervetulleita – realismin pinnan rikkominen on itse asiassa todennäköisesti välttämätöntä sekä tekijälle että lukijalle, jotta siitä saamarin Taisteluni-sarjasta päästään jotenkin eteenpäin.
Knausgårdista on tietysti mahdollista myös olla pitämättä. Mikäli haluaa lukea Aamutähdestä täysin toisenlaisen näkemyksen, suosittelen googlaamaan The Guardian -lehden kritiikin.
Murska-arvio on varsin viihdyttävä. Oikeastaan ymmärrän aivan hyvin siinä esitetyt ajatukset. Teksti on silti äärimmäisen epäreilu, sillä sen kirjoittaja käyttää kunnianhimoista teosta oman huomionhakuisen hupailunsa materiaalina ja tulkitsee tietyt periknausgårdlaiset piirteet pelkästään virheiksi tai synneiksi, kun ne päinvastoin ovat osa viehätystä.
On totta, että voileipää laittaessaan tämänkin romaanin kertojat yleensä luettelevat leivän päälle asettelemansa tavarat. Se ei ole modernististen ihanteiden mukaista, mutta tuskin myöskään vahinko. Tulkitsen ajoittain banaalin yksityiskohtaisuuden haluttomuudeksi kirjoittaa kaunokirjallisuutta, jossa paino on jatkuvasti sanalla kauno. Kudos on runsas ja toisteinen, koska Knausgårdin teksti jahtaa elämäntuntua ja poikkeuksellisen hyvin myös tavoittaa sen – siis minun mielestäni.
Myönnän silti itseänikin hirvittävän, että yksittäiseksi romaaniksi luulemani Aamutähtikin on paljastunut osaksi trilogiaa. Sen toinen osa, nimeltään Ulvene fra evighetens skog, on jo äskettäin ilmestynyt ja kuljettaa lukijansa 1980-luvun Norjasta tämän ajan Venäjälle. Yhteys Aamutähteen vaikuttaa arvostelujen perusteella löyhältä, mutta ilmeisesti Knausgård ei yksinkertaisesti vain pysty kirjoittamaan edes 666-sivuista kirjaa, jollei se ole osa jostain vieläkin suuremmasta kokonaisuudesta.
Miksi sivuja sitten on juuri 666? Onhan se vähän lapsellista, myönnetään. Sen verran voin antaa periksi, vaikka uskossa olenkin.
Juha Itkonen on helsinkiläinen kirjailija, jonka toistaiseksi pisin romaani on 511-sivuinen.
