Tapaamme ensimmäistä kertaa, mutta mies tuntuu tutulta. Hän odottaa minua Ystadin rautatieaseman parkkipaikalla, harppoo suojatietä puoliväliin vastaan, kättelemme siinä, keskellä tietä, ja sitten istunkin jo hänen autossaan, valkoisessa Volkswagen Transporterissa, joka on sisältä juuri niin sotkuinen kuin lapsiperheiden autot usein ovat. Lastenistuimia, karkkipapereita, talouspaperirullia; lattialla vaihdekepin vieressä Kentin uusin levy. Tuntuu välittömästi siltä, että elämme samassa maailmassa. Mies on kohtelias, lempeän oloinen. Silmät ovat siniset ja ystävälliset, eleet rauhalliset, ääni tasainen ja miellyttävä. Hän ajaa autoa kiirehtimättä, nopeusrajoitusten mukaan. Hän kertoo pitävänsä pienistä kaupungeista, minä kerron kasvaneeni sellaisessa, ja small talk sujuu oikeastaan erinomaisesti, tilanne on luonteva, paljon helpompi kuin olen kuvitellut.
Silti on vaikeaa olla ajattelematta asetelman epäsymmetrisyyttä. Mies ei tiedä minusta mitään, minä tiedän hänestä vaikka mitä. Tiedän hänen isäsuhteestaan. Hänen molemmista avioliitoistaan. Hänen riidoistaan Tukholman Östermalmilla hullun venäläisen naapurinsa kanssa. Hänen maanisista työtavoistaan ja hurjista känneistään, hänen sosiaalisia tilanteita kohtaan tuntemastaan ahdistuksesta, hänen ajoittaisesta ihmisvihastaan. Mies on kirjoittanut kuusi paksua romaania omasta elämästään, 3 500 sivua, ja minä olen lukenut niistä 1 100. Olen toisin sanoen kurkistanut hänen päiväkirjaansa, melkein päässyt hänen päänsä sisälle, enkä suinkaan ole ainoa – olen yksi sadoista tuhansista, jotka niin ovat tehneet. Se tuntuu merkilliseltä. On merkillistä istua pakettiauton ohjaamossa romaanihenkilön kanssa, joka kuitenkaan ei ole romaanihenkilö.
Toisaalta siinä ei myöskään ole mitään ylitsepääsemätöntä. On kaunis kesäaamu, meidän ympärillämme Skånen vehreät kumpuilevat tasangot. Saavumme Karl Ove Knausgårdin ja hänen kolmilapsisen perheensä uuteen kotiin, vanhan maalaistalon pihapiiriin. Nousemme autosta, astumme sisään, vaimo Linda tulee tervehtimään, ja vaikka hänkin on romaanihenkilö, hän on tänä aamuna ennen kaikkea kirjailija työn touhussa; sulkeutuu omaan työnurkkaukseensa oman liuskapinonsa ääreen editoimaan puolivalmista romaanikäsikirjoitustaan. Lapset ovat hoidossa, aamupäivän tunnit on käytettävä hyväksi.
Termoskannullinen vahvaa mustaa kahvia, aski punaista Marlboroa. Kaksi tuolia ja pöytä köynnöskatoksen alla. Istumme alas, Karl Ove ja minä, ja linnut visertävät ympärillämme, auringon valo siivilöityy vaahteranlehtien lävitse.
Neljä vuotta sitten oli vähemmän idyllistä. Perhe asui Malmössä tavallisessa kerrostaloasunnossa. Lapset olivat pieniä, arjen puitteet ahdistivat. Kirjoittaminenkin polki paikoillaan. Kolme vuotta Knausgård oli yrittänyt selvittää isänsä arvoitusta fiktiivisen romaanin keinoin, mutta työ ei edennyt.
”Kirjoitan koko ajan, olen aina kirjoittanut. Jos en pysty kirjoittamaan, kirjoitan sitten siitä että en pysty. Syvimmän ahdistuksen keskellä kirjoitin muutaman kymmenen liuskan tunnustuksellisen tekstin, itsestäni minämuodossa ja läheisistä ihmisistäni heidän omilla nimillään. Se ei ollut kovin hyvä, mutta siinä oli jotain. En suunnitellut mitään, jatkoin vain kirjoittamista.”
Elettiin alkuvuotta 2008, Knausgård oli täyttämässä neljäkymmentä. Hän tajusi, että juuri tässä samassa iässä hänen isänsä muutti koko elämänsä: jätti perheensä ja alkoi juoda itseään hengiltä.
”Mitä hänelle tapahtui? Miksi hänestä tuli alkoholisti nelikymppisenä käytännössä yhtäkkiä? En ollut ikinä ymmärtänyt sitä. Ja sitten, lähestyessäni itse samaa ikää, aloin ymmärtää. Tajusin, että on täysin mahdollista vain jättää kaikki ja ajautua alkoholistiksi. Kun isä oli neljäkymmentä, hän oli ilmiselvästi hyvin ahdistunut. Myös minä olin ahdistunut. Oikeastaan vihasin kaikkea missä olin mukana. Kirjallisuutta, perhe-elämää, kaikkea. Itseäni myös, varmasti. Tietenkin ahdistuksen pohjalla oli luultavasti itseinho.”
”Isä yritti päästä ahdistuksestaan juomalla, minä kirjoittamalla. Minun tapani oli toki luovempi ja rakentavampi, mutta uskon, että molempien takana on sama impulssi. Sama epätoivo. Sama paine. Sama halu tuhota. Alkoholismi on itsetuhoa, ja minun kirjoittamisessani oli myös tuhoavia voimia. Halusin löydä kaikki ällikällä. Haistattaa paskat kaikille. Siitä tuli kirjan poleeminen nimikin, Taisteluni. Min Kamp.”
Oliko kyse myös jonkinlaisesta kostosta? Näyttämisen halusta isälle, joka kirjoista päätellen tarttui jokaiseen pieneen virheeseesi eikä uskonut, että sinusta ikinä tulisi mitään ihmeellistä? Valtavasta halusta raapia maailmaan kirjailijana tavallista näkyvämpi jälki: tehdä jotain sellaista, mitä kukaan toinen ei ole ikinä tehnyt eikä ehkä tule tekemäänkään?
”En ikinä ajatellut, että tällainen omaelämäkerrallinen kirja saisi niin hyviä arvosteluja tai saavuttaisi tällaista yleisöä. Kuvittelin että tämä on pieni, yksityinen juttu, joka minun pitää tehdä itseni takia ja tehdä jotain suurta sen jälkeen. Mutta kyllä, janosin mainetta. Olin ehdottomasti kunnianhimoinen. Halusin kostaa. Halusin olla jotain, tulla isoksi mieheksi. Kunnianhimon takana on kostonhimo, ja pystyn paikantamaan sen juuret lapsuuteeni. Se on seurannut minua koko elämäni.”
Isän arvoituksesta, hänen kuolemastaan ja Knausgårdin omista nuoruusmuistoista syntyi Taisteluni-sarjan ensimmäinen osa, sen viisisataa ensimmäistä liuskaa. Syyskuussa suomeksi ilmestyvä kuusiosaisen sarjan toinen osa on syntynyt heti sen jälkeen, osana samaa luovaa virtaa. Omaelämäkerrallisen projektin laajuus oli vähitellen hahmottumassa, mutta vielä tässä vaiheessa Knausgård ei tiennyt, minkä mittaista tekstiä hän on kirjoittamassa. Hän vain kirjoitti, viidestä kymmeneen sivua päivässä; yleensä aamuyöstä, kun muu perhe vielä nukkui. Hän heräsi puoli neljältä, poltti tupakan, joi kupin kahvia ja ryhtyi töihin.
Jos sarjan ensimmäinen osa kertoo enimmäkseen isästä ja pojasta, toinen osa kertoo miehestä ja vaimosta. Arjen murskaavasta monotoniasta ja siitä, miten se uhkaa haudata kaiken alleen: luovuuden, rakkauden, romantiikan ja lopulta kyvyn tuntea ihmetystä yhtään mistään, kohota senttiäkään arjen yläpuolelle. Pettämisestä se ei kerro, mutta muuten se on melkein rajumpi parisuhteen kuvaus kuin Ingmar Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta. Se on enemmän totta.
”Olin niin järjettömän turhautunut. Minulla oli tasan kaksi vaihtoehtoa: lähteä tai kirjoittaa meidän tilanteestamme. Valitsin jälkimmäisen. Se ei ollut helppoa, mutta silti vaihtoehdoista parempi.”
”Kun Linda luki käsikirjoituksen, hän itki. Tämän jälkeen meidän välillämme ei enää koskaan voi olla mitään romanttista, hän sanoi. Hän ei vastustanut hankettani sinänsä, hän ei halunnut poistaa mitään, mutta hän oli loukkaantunut, syvästi satutettu. Se, että minä siitä huolimatta päätin julkaista kirjan, muutti suhdettamme lopullisesti. Minun mielestäni parempaan suuntaan, ja luulisin että Linda on samaa mieltä.”
Hurjaa kirjassa ei ole se, että Knausgård kirjoittaisi Lindasta erityisen ikävästi. Erityisesti tässä tapauksessa hän vain tekee ratkaisun toisen ihmisen puolesta, altistaa vaimonsa omalle ehdottoman rehellisyyden vaatimukselleen ja paljastaa häneen elämästään asioita, joita tämä todennäköisesti ei olisi halunnut kaikkien ihmisten tietävän.
Seksistä Knausgård ei kirjoita, mutta melkein kaikesta muusta kyllä: myös Lindan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja tämän itsemurha-ajatuksista. Käy ilmi, että vaimo on epäkäytännöllinen tukholmalaistyttö, jättää osansa kotitöistä tekemättä, eikä muutenkaan ole Knausgårdin mielestä tarpeeksi ahkera. Toisaalta palava rakkauskin välittyy. Kuvaus nuorten kirjailijoiden ensitapaamisesta on herkkyydessään suorastaan väkivaltainen.
”Alkuperäinen ajatukseni oli kirjoittaa vain suhteemme silloisesta tilasta. Viime hetkessä tajusin etten voinut tehdä niin, kirjasta olisi tullut aivan liian synkkä. Niinpä kirjoitin tarinan meidän kohtaamisestamme Biskops-Arnön kirjailijaseminaarissa. Tein sen yhdeltä istumalta, 50 sivua 24 tunnissa. Kirja oli jo menossa taittoon, aikaa oli vain se vuorokausi. Muistan tuskin mitään sen pätkän kirjoittamisesta. Se oli kuin uni, tunsin olevani oman uneni sisällä. Ilman sitä osaa se kirja olisi ollut liikaa Lindalle. Se todella olisi ollut, tajuan sen nyt.”
Taisteluni-sarjan kolme ensimmäistä osaa julkaistiin Norjassa kuukauden välein syksyllä 2009. Kolme seuraavaa Knausgård oli luvannut kustantajalleen seuraavaksi kevääksi. Hän oli siis täydessä työssä Malmössä, kun kaikkien aikojen kirjaskandaali roihahti liekkeihin kirjailijan kotimaassa.
Ennen ensimmäisten osien julkaisua Knausgård oli lähettänyt käsikirjoituksen luettavaksi tekstissä esiintyville ihmisille. Isän loppuvaiheiden rappion ja Karl Oven dementoituneen isoäidin kuvaus oli liikaa isän puolen sukulaisille, jotka yrittivät estää koko kirjan julkaisun. Setä vei riidan julkisuuteen, vaikka viisaampi ratkaisu olisi varmasti ollut yrittää vaieta romaani kuoliaaksi.
”En voinut kuvitella, että he reagoisivat niin. Olin ehkä naiivi, mutta en ollut lainkaan valmistautunut siihen. Tietysti riita lisäsi kirjan myyntiä, tällaista ilmiötä ei mitenkään olisi syntynyt ilman sitä. Ihmiset halusivat nähdä, mikä ihmeessä voi olla niin kiinnostavaa.”
Kai välien rikkoutuminen tuntui myös pahalta?
”Yksi suurimmista peloistani tavallisessa elämässä on, että ihmiset suuttuvat minulle. Arkielämässä olen aina ollut kohtelias, en halua loukata ketään. Joten kyllä, se oli yhtä helvettiä. Kärsin siitä valtavasti. Toisaalta en voinut sanoa sitäkään ääneen, sillä enhän minä ollut uhri. Minä olin syyllinen, se paha, joka aiheutti harmia muiden ihmisten elämässä.”
Knausgård-debatin mittasuhteista Norjassa saa jonkinlaisen käsityksen selaamalla netistä löytyviä artikkeleita. Isän puolen sukulaisten lisäksi lehtien palstoille ilmoittautui tai kaivettiin muitakin asianosaisia. Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, koko kansakunnan kahvipöydissä keskusteltiin kuukausikaupalla yleensä vain kirjallisuusseminaareja kiinnostavasta aiheesta: mikä on kirjailijan oikeus toisten ihmisten elämään?
Skandaalin keskellä Knausgård pyysi läheisiään olemaan kertomatta hänelle mistään kirjaan liittyvästä. Kielto koski myös äiti Sisseliä ja isoveli Yngveä, jotka tässä vaiheessa olivat itsekin myrskyn silmässä: julkisuuden henkilöitä, joita iltapäivälehdet jahtasivat.
”Vasta myöhemmin olen tullut ajatelleeksi, miten rankkaa se kaikki oli heille. Minun piti kirjoittaa, minä todella onnistuin jossain määrin sulkeutumaan omaan kuplaani. Sen vuoden joulukuussa minut sitten lennätettiin Osloon yhdeksi päiväksi signeeraamaan kirjoja. Huomasin kyllä, miten paljon oli muuttunut. Ihmiset suhtautuivat minuun eri tavalla kuin ennen. Katsoivat minua toisin.”
Miltä se tuntui? Lapsuudesta asti janottu maine, joka saapui ainakin jossain määrin yllätyksenä?
”Vähän kuin elokuvalta tai teatteriesitykseltä, asioita vain tapahtui. En oikein ymmärtänyt miksi, mutta onnistuin nauttimaan siitä. Totuus on, että minä nautin, se oli äärimmäisen imartelevaa. Mutta kun ajattelen, miten isolle joukolle ihmisiä olen kertonut omasta ja perheeni elämästä, se tuntuu kyllä edelleen hurjalta. On erittäin vaikea ajatus, että niin moni ihminen tietää minusta niin paljon. Toisaalta jokapäiväisen elämän tasolla oikeastaan mikään ei ole muuttunut.”
Toisaalta, tämä sana. Tuntuu, että Knausgårdin jättiläisteoksesta on mahdotonta puhua käyttämättä sitä: koko projekti on täynnä ristiriitoja ja luultavasti juuri siksi niin mielenkiintoinen.
Toisaalta Taisteluni on äärimmäisen kaunokirjallinen ja taiteellisesti ehdoton, ei missään tapauksessa perinteistä bestseller-ainesta. Toisaalta se toimii puhtaasti huomiotalouden logiikalla, tekee yksityisestä julkista ja erottautuu jo valtavalla massallaan. Knausgårdin järkäleeseen verrattuna melkein kaikki tavalliset kirjat tuntuvat oikeastaan mitättömiltä. Se on kirjallinen tyrmäysisku, joka tipauttaa kollegat kanveesiin.
Sama dualismi pätee romaanin etiikkaan. On tietenkin äärimmäisen itsekästä kirjoittaa tuhansia sivuja omasta elämästään ja sotkea läheisensäkin mukaan omaan henkilökohtaiseen selvitystyöhönsä. Knausgårdin itsetutkiskelussa on silti myös jotain kiistatta hienoa ja jalomielistä: pyrkimys kertoa elämästä sellaisena kuin se on, toistoa ja banaaliutta kaihtamatta. Totta kai se on vain yhden ihmisen kokemus elämästä, mutta mitään muuta se ei oikein voi olla. Min Kamp on ennen kaikkea eksistentialistinen romaani, ja eksistentialismi on lähtökohtaisesti yksinäistä.
Kahtalaista on myös tekstin laatu teoksen sisällä. Mitään ilmiötä ei ikinä olisi syntynyt, ellei Knausgård olisi niin loistelias prosaisti kuin hän on. Hän käyttää sanoja säästelemättä, erään kustannustoimittajaystävänsä sanoin maalaa niillä: värittää kankaan katosta lattiaan. Maalauksesta nousee esiin ällistyttävän hienoja hetkiä, mutta ne eivät olisi siinä ilman vähemmän häikäiseviä kohtia, jotka muodostavat teoksen taustan.
”Kirjoitin nopeasti, koska halusin tukahduttaa tietoisen minäni. Ohittaa häpeän ja itsesensuurin. En ole lukenut kirjaa sen kirjoittamisen jälkeen, mutta tiedän kyllä kirjoittaneeni myös huonoa tekstiä. Ja niin on hyvä, niin pitääkin olla. Hyvän kirjallisuuden käsite voi olla kirjoittamisen tiellä, estää kirjailijaa tavoittamasta sitä, mistä kirjoittamisessa oikeasti on kyse. Kyse on elämästä. Ihmisistä, heidän ajatuksistaan ja heidän tunteistaan. Pyrkimys älykkyyteen voi olla hyvän kirjoittamisen vihollinen.”
Nimenomaan tekstin vuolas, vastustamaton virta tekee vaikutuksen. Siinä on kiukkua, kaihoa, melankoliaa, pikkumaista nalkutusta ja noloa itsesääliä – aamuyön tunteina tietokoneensa ääressä Knausgård on selvästi ollut niin auki kuin ihminen kirjoittaessaan voi olla. Tuijottaessaan omaan napaansa kirjailija kurottaa samalla kohti.
”Nykyään saan jatkuvasti lukijakirjeitä. Ihmiset, jotka eivät tavallisesti juuri lue kirjoja, kirjoittavat minulle, miten minun romaanini on muuttanut heidän elämänsä. Halusin koetella rajaa kirjallisuuden ja elämän välillä, rikkoa kirjallisuuden konventioita, päästä sanoilla jotenkin lähemmäs elämän olemusta. Näyttää siltä, että olen osittain onnistunut.”
Sverige, vilket jävla idiotland. Tämäntapaisilla ilmauksilla Knausgård kuvailee nykyistä kotimaataan useaan otteeseen Taisteluni-sarjan kakkososassa, jossa hän saapuu Bergenistä Tukholmaan, harhailee sen kiiltävillä kaduilla yksinäisenä ja ahdistuneena ja pääsee sitten tulevan vaimonsa kautta vähitellen sisään kaupungin sosiaalisiin kuvioihin. Linda on syntyperäinen tukholmalainen, tunnetun näyttelijättären tytär. Karl Ove on maalaispoika Norjasta, puolittainen villimies, jonka puhettakaan ei oikein ymmärretä. Tunne on jokaiselle suomalaiselle tuttu: ruotsalaisten täydellisyyden herättämä vaikeasti käsiteltävä alemmuudentunto, joka purkautuu kansakunnan hysteerisiin piirteisiin kohdistuvana naureskeluna.
Kymmenen Ruotsissa vietetyn vuoden jälkeen Knausgård sanoo sopeutuneensa jo paremmin elinympäristönsä pieniin omituisuuksiin. Ruotsalaiset ovat ottaneet vävypojan omakseen, Taisteluni-sarjan ensimmäiset osat ovat olleet valtavia myynti- ja arvostelumenestyksiä.
Poliittisesti hyperkorrektissa kulttuurissa keskustelu kirjasta on tosin saanut yllättäviä sävyjä: kakkososan julkaisun jälkeen Knausgård päätyi feministien maalitauluksi. Sovinistiksi julistettiin mies, joka jakaa lastenhoitovuorot puoliksi, työntää lastenvaunuja pitkin Tukholman puistoja ja käy pikkuisensa kanssa jopa vauvamuskarissa. Toisin sanoen tyypillinen pohjoismainen 2000-luvun isä, sukupolvensa mallikappale. Toki tämä mallikappale tuo julki myös epäilyksensä ja sukupuoliroolien muutokseen liittyvän ahdistuksensa, mutta silti tuomio tuntuu kohtuuttomalta.
”He vertasivat minua jopa Breivikiin. Se oli jo mieletöntä. Miksi minä olin niin hirveä sika? Siksikö, että minulla oli ajoittain vaikeuksia olla täysipäiväisesti isä ja asettaa oma kirjoittamiseni syrjään? Absurdia! Heidänhän olisi pitänyt olla kiitollisia minulle. Että minä kirjoitin mielenliikkeistäni, paljastin mitä miehen päässä toisinaan liikkuu.”
”Mutta sellaisia ihmiset ovat täällä, hankalia asioita ei saa sanoa ääneen. Sama koskee siirtolaispolitiikkaa, tapa puhua siitä on Ruotsissa täysin erilainen kuin Norjassa. Ruotsalaisten ratkaisu on olla puhumatta, toistaa vain loputtomiin yhteistä virallista suvaitsevaista käsitystä Ruotsista ja ruotsalaisuudesta. Jos sanoo jotain muuta, on ihmisenä paha. Mutta ehkä ruotsalaisten strategia on järkevä. Jos jokainen saa vapaasti ilmaista kiukkuansa ja ennakkoluulojansa, ehkä se muuttaa yhteiskuntaa rumemmaksi ja ilkeämmäksi. Breivik on norjalainen, ei ruotsalainen.”
Niin, Breivik. Jos Anders Behring Breivik ei olisi tehnyt käsittämätöntä tekoaan, norjalaisilla ei olisi kerta kaikkiaan mitään murehdittavaa. Sehän on täysin poikkeuksellisessa asemassa – maailman luultavasti ainoa demokraattisesti johdettu, kaikkien kansalaistensa hyvinvoinnista huolehtiva valtio, jota mitkään maailmantalouden murheet eivät ihan heti hetkauta.
”Fakta on, että monet norjalaiset ajattelevat monikulttuurisuudesta samalla tavalla kuin Breivik. Se on kylmä tosiasia. Jopa minä, olen ajatellut paljon sitä, mitä Breivik väittää: että olemme kadottaneet jotain tärkeää kulttuuristamme, historiastamme ja menneisyydestämme.”
”Itse asiassa olen samaa mieltä. Emme siirtolaisten takia, mutta globalisaation. Kaikesta tulee samanlaista kaikkialla. Me olemme kadottamassa paikallisen, kadottamassa kansallisen identiteetin, ja minulle kansallinen identiteetti on aina ollut tärkeä. Mutta se mitä minä ehkä opin Breivikin tapauksesta on, että meidän pitää vain hyväksyä tämä muutos. Me olemme menettäneet jotain, mutta myös saaneet paljon.”
Kuulostaa siltä, että olet ajatellut paljonkin Breivikiä.
”Kyllä. Ajatellut häntä, kirjoittanut hänestä. Kun isku tapahtui, en pystynyt kuin itkemään. Juuri kuusi kuukautta aiemmin olin perehtynyt Hitlerin ajatuksiin. Lukenut hänen juutalaisvihastaan ja sen juurista. Kirjoittanut Hitleristä 400 sivua Min Kampin viimeiseen osaan, yrittänyt osoittaa yhtäläisyyksiä meidän aikamme ja 30-luvun Euroopan välillä. Breivik päätyi hänkin kirjan kuudenteen osaan, mutta on liian monimutkaista selittää miten. En osaa selittää sitä kirjaa.”
Taisteluni-sarjan kuudes ja viimeinen osa kuulostaa tosiaan vaikeasti selitettävältä. Se ilmestyi Norjassa viime vuoden marraskuussa, puolitoista vuotta alkuperäisestä aikataulusta myöhässä ja huomattavasti edellisiä kirjoja laajempana.
1100-sivuinen tiiliskivi sisältää Hitlerin ja Breivikin lisäksi muun muassa yksityiskohtaisen selostuksen isän puolen sukulaisten kanssa ennen ensimmäisen osan julkaisua käydystä kädenväännöstä. Paljastuu myös, että Linda on pitänyt setää vaarallisena ja pelännyt jopa Karl Oven hengen puolesta. Ei siis vaikuta siltä, että Knausgård loppulausunnossaan olisi varsinaisesti yrittänyt paikkailla rikkoutuneita sukulaissuhteita.
”Yritin kertoa asiat täsmälleen niin kuin ne tapahtuivat. Se oli minun lähtökohtani alusta alkaen. Viimeisessä osassa halusin mennä kaikin tavoin äärimmäisyyksiin, tuoda mukaan vielä enemmän arkista ja banaalia ja toisaalta rönsyillä entistä rohkeammin esseistiikan suuntaan. Kolmas, neljäs ja viides osa ovat kahteen ensimmäiseen verrattuna varovaisempia ja konservatiivisempia, halusin kiukkuni takaisin. Minulle kirjat eivät itse asiassa ole millään tavalla erillisiä, kyse on yhdestä ylipitkästä romaanista, ja halusin lopettaa sen antamalla kaikkeni.”
Knausgård slutar att skriva, ruotsalaisten ja norjalaisten lehtien otsikot kirkuivat kuudennen osan ilmestymisen jälkeen. Vapaasti suomennettuna kirja päättyy suurin piirtein näin: ”Me otamme junan täältä Malmöhön, asetumme autoomme ja ajamme uuteen kotimme, ja koko matkan aion nauttia, todella nauttia siitä ajatuksesta, että en enää ole kirjailija.”
”Viimeinen lause oli minun poistumiskylttini. Tiesin alusta alkaen, että se olisi kirjan viimeinen lause. Taisteluni on kirja siitä, millaista on olla kirjailija. Siitä voi lukea myös kaikki ne asiat, jotka kirjoittaminen on tuhonnut. Kirjan kirjoittamisen päämääränä oli saavuttaa tila, jossa voisin elää elämääni vähän onnellisempana ja tyytyväisempänä.”
Koko hurja projekti oli siis jonkinlainen vuori, joka sinun oli pakko ylittää? Jotain, jota sinun oli tehtävä päästäksesi vapaaksi?
”Kyllä, minun oli pakko tehdä tämä ja minä tein sen, mutta en ole vapaa. Olen vain toisenlaisessa paikassa. Yksi mielilauseitani taiteesta on sitaatti Rainer Maria Rilkeltä: musiikki nostaa ihmisen ilmaan ja laskee hänet takaisin maahan toisessa paikassa. Niin kirjallisuudenkin pitäisi tehdä. Ja minusta tuntuu, että olen nyt eri paikassa kuin neljä vuotta sitten.”
Mutta se kirjoittamisen lopettaminen? Olitko tosissasi? Voiko kirjoittava ihminen ikinä edes lakata kirjoittamasta?
”En tiedä. Itse asiassa heti Min Kampin jälkeen kirjoitin kolmisenkymmentä liuskaa uutta romaania. Sitten lopetin, ajattelin ettei minun tarvitse tehdä tätä. Voin tehdä jotain muuta. Mutta oikeastaan haluaisin kyllä myös jatkaa. Se on paljon todennäköisempää. Haluaisin tehdä seuraavaksi jotain todella villiä.”
Mikä voisi olla villimpää kuin kirjoittaa 3 500 sivua omasta elämästään?
”Mietin, onko mahdollista olla villi kirjallisen konvention puitteissa. Olla samaan aikaan hyvin älykäs, hyvin kirjallinen, kielellisesti täydellinen, ja jos on, niin mihin tämä tie johtaa. Se minua kiinnostaa: mihin kirjat johtavat minua. Jos aikoo kirjoittaa jotain mielenkiintoista, ei voi etukäteen ikinä tietää, mitä lopulta saa aikaan.”
