Olen suomalainen alkaa kehnosti. Matti Ristinen istuu kornissa vanhusmaskissa taksin takapenkillä ja aloittaa takauman, josta nousee rillumarei-kulttuurin epäilyttävä tuoksu. Kerronta on läpijuoksua ja hahmot pelkkiä stereotyyppejä. Häiritsevää on sekin, kuinka Tatu Sinisalon näyttelemä nuori Kari Tapio antaa katsojalle vanhentuneina hylättyjen moraalien mukaisen opetuksen: käyttäydy törkeästi tyttöä kohtaan, joka ei ole sinusta kiinnostunut, ja vainoa häntä tarpeeksi kauan, niin kyllä hän sinut ottaa ja maailma hurraa.

Heti sen jälkeen elokuva paljastaakin todelliset värinsä ja pyyhkäisee katsojalta jalat alta. Koko menneisyyden kuvaus saa uuden merkityksen nostalgisoituna muistelona, jonka on täysin soveliasta tuntuakin teennäiseltä ja tarinallistetulta. Ristinen tarttuu uudelleen rattiin, kun tarina pääsee iskelmätähden aikuisuuteen asti. Pökkelömäinen viattomuus katoaa, ja räväkkä satiiri ottaa vallan. Ohjaaja Aleksi Mäkelä osaa muuttaa teoksen tyylisuunnan niin näkyvästi parodiseksi, että tätä rikkoa on vaikeaa pitää vahinkona.

Elokuvan suurimmaksi vahvuudeksi osoittautuu nimenomaan sen kyky nauraa itselleen. Tuottajavelho Markus Selin on tapojensa mukaisesti levittänyt pelimerkit pöytään täsmälleen oikein taloudelliset voittomahdollisuudet maksimoidakseen. Elokuvaa on markkinoitu pateettisena nationalistisena tunteiluna, millä saadaan elokuvateatteriin yksi kohderyhmä. Kun sana kiertää sen hauskimmista kohtauksista, joissa vain piruillaan Suomen amatöörimäiselle iskelmäteollisuudelle, saadaan teatteriin edellisen seuraksi täysin toinen kohderyhmä.

Tarina on suurimmaksi osaksi totta kai raskaan sarjan ryyppäämistä. On vaikeaa sanoa, johtuuko se elokuvan komediaan päin kallistuvasta tyylistä vai Ristisen samaan suuntaan menevästä erinomaisesta näyttelemisestä, mutta jollakin tavalla Olen suomalainen onnistuu väistämään sen perinteisen glorifioivan version juopottelevan taiteilijan arjesta. Alkoholisti ei olekaan maailman painon vääjäämättä taivuttama sankari vaan apua ja itsekuria tarvitseva reppana. Lopussa kaikki synnit tietysti teennäisesti pyhitetään.

Ja nimenomaan loppua kohden elokuva valitettavasti pääsee lässähtämään uudelleen. Kun päätähdet Ristinen ja Tiina Lymi alkavat Jabba the Hutt -naamarit kasvoillaan sortua melodraamaan, josta ironian pilke taas puuttuu, katsomiskokemus muuttuu takaisin vaivaannuttavaksi. Sortuminen ei silti vähäisissäkään määrin ole kummankaan näyttelijän vastuulla! Ristinen ja Lymi – kuten myös alussa keulakuvana toimiva Sinisalo – tekevät työtä rautaisella ammattitaidolla viimeiseen asti.

Hieman päänvaivaa aiheuttaa myös poikki elokuvan jatkuva tiivistelmämontaasia muistuttava kerrontatyyli. On ehdottomasti kunnioitettavaa, että teoksen ohjaaja käyttää ihan oikeita elokuvan keinoja – mitä ei voi sanoa ihan jokaisesta kotimaisen taitelijan viimeaikaisesta elämäkertafilmistä – mutta on todella harhainen ajatus, että kokonaista elämää saisi uskottavasti työnnettyä kahden tunnin aikaväliin, vaikka siitä kuinka tekisi hyppivää mosaiikkia. Hyppimistä korostetaan vielä tekstikorteilla, jotka kertovat katsojalle, että ”70-luku”. Onko katsoja muka todella niin tyhmä, ettei tätä informaatiota voi toimittaa hänelle diegeettisinkin keinoin? Olisiko päälle saanut vielä kertojan varmuuden vuoksi lukemaan tekstikortin ääneen? Rikos onneksi lievenee huomattavasti sillä, että tämäkin keino on halutessaan mahdollista tulkita elokuvan itseironiseen henkeen kuuluvana.

Olen suomalainen ei ole mestariteos eikä vuoden paras elokuva tai edes vuoden paras kotimainen. Se on kuitenkin ihan oikea elokuva, joka yllättää varautuneen katsojan täysin pystymetsästä käyttökelpoisuudellaan, koska se toimii komediana sen verran hyvin.

★★★