Suomalaiselle yleisölle Tolkien edustaa ensisijaisesti yhtä asiaa. Se on kotimaisen elokuvaohjaajan ensimmäinen Hollywood-debyytti vuoden 1987 jälkeen, kun Renny Harlin pääsi kokeilemaan siipiään Kaliforniassa roskakauhupätkällä Prison.

Dome Karukoski on huomionsa ansainnut. Hän on osoittanut jo Suomessa olevansa varmaotteinen ohjaaja, jolla on sopivasti tyyliä. Oli osin odotettavissakin – nyt kun suomalaisen elokuvateollisuuden edustajia on alkanut hiipiä tasaisin väliajoin uuteen länteen – että Karukoski on ensimmäinen ohjaaja, joka meren ylittää. Ja Tolkienin perusteella on myös odotettavissa, että hänen työnsä maailmalla jatkuvat vastaisuudessakin.

Tolkien on elokuvateoksena kuitenkin erotettava tästä suomalaisesta kontekstista ja katsottava näkökulmasta, josta muukin maailma voi nähdä sen. Ja siitä näkökulmasta se on liukuhihnateos.

Kun Hobittikin oli jo kuvattu elokuvatrilogiaksi, Hollywoodissa tarvittiin jälleen uusi tapa tehdä voittoa Taru sormusten herrasta -filmatisointien ikuiselta tuntuvan suosion avulla. Keino löytyi helposti pakkomielteisestä julkkiselämäkertojen buumista, joka on määrittänyt koko 2010-luvun amerikkalaisen elokuvaviihteen.

Jos J.R.R. Tolkienin kaikki suositut kirjat on jo filmatisoitu, niin seuraava askel on luonnollisesti filmatisoida J.R.R. Tolkien. Elokuvan isoimmaksi ongelmaksi osoittautuu kuitenkin se, että hänen tarinassaan ei ole mitään filmatisoimisen arvoista. Ja jos onkin, niin käsikirjoittajat David Gleeson ja Stephen Beresford eivät yksinkertaisesti ole löytäneet sitä.

Juonikaavio seuraa nuorta Tolkienia, joka pääsee köyhänä mutta lahjakkaana lupauksena stipendin avulla Oxfordiin ja liittyy kunnianhimoisten taiteilijapoikien kerhoon. Pian kuvioihin astuvat vaikeat rakkaudet, ja lopulta ensimmäinen maailmansota katkaisee nelikon hilpeän elämän lopullisesti. Samalla synopsiksella on päähenkilöiden ja paikkojen nimiä vaihtamalla kuvattu jo useammankin eri historiallisen henkilön elämä.

Karukoski luottaa Gleesonin ja Beresfordin tekstiin liikaa. Hän tuo ohjaajana mukaan aivan liian vähän persoonallista visiota ja keskittyy lähinnä tekemään takuuvarmaa tasapaksua työtä, jolla saadaan voilla valellun popcornin takia elokuvissa käyvät demografiat pidettyä turvallisen tyytyväisinä. Hän välttää tekemästä mitään niin rohkeaa, että se vaarantaisi ne vienot hymyt ja kädenlämpimät kehut, jotka salista poistuvalta satunnaiselta ajantappajalta pääsevät. Koska nimenomaan niillä pidetään Hollywoodissa tyytyväisenä myös työnantajat.

Elokuvan ehdottomasti parhaita hetkiä ovat pienet yksityiskohdat, joiden avulla Karukoski on koristellut miljöönsä silmäänpistävän tolkienmaiseksi. Kirjailija tiettävästi herättää lukijoissa sekä rakkautta että vihaa sillä, että hän saattaa omissa teoksissaan työstää riiseittäin tekstiä kuvaillen ympäristöä. Karukoski on ottanut tyylin huomioon ja antaa sille elokuvassaan kevyen kunnianosoituksen. Kyse ei ole ainoastaan siitä, että ensimmäisen maailmansodan taistelukentällä on havaittavissa sormussaagan vivahteita, vaan pelkkä Birminghamin tehdasmaisema on saatu herättämään katsojassa välittömästi rautapihamaisia mielikuvia.

Koska Tolkien mitä luultavimmin menestyy lippuluukuilla vähintään kelvollisesti, se avaa samalla Karukoskelle tasaisten Hollywood-töiden mahdollisuuden tulevaisuuteen. Seuraavaa elokuvaa Fox Searchlight -studion kanssa on väläytelty jo julkisestikin. Toivottavasti toisena työnä nähdään jo hieman rohkeampi teos.

★★