Vääntäkää Scape-salien nupit yhteentoista, sillä täältä tulee Rocketman. Massasta poikkeavasti tarjolla on elokuva, jonka jälkeen ei tarvitse todeta, että ”musiikki sentään oli hyvää”, koska loistavan musiikin lisäksi myös elokuva toimii.

Kuten nimestä voi nopeasti päätellä, elokuva kertoo muusikkovirtuoosi Elton Johnista ja hänen kappaleisiinsa loistavat lyriikat kirjoittaneesta aisaparista Bernie Taupinista. Kahden ikonin välinen suhde on aina julkisuudessa ollut jonkinasteinen kysymysmerkki, ja elokuva antaakin yleisölleen yhden version siitä, mitä tekijöitä heidän vuorovaikutuksensa takaa on mahdollisesti löytynyt, tietysti esittäen samalla itse artistin muutakin elämää.

Rocketmanissa huomion kiinnittää ensimmäisenä vanhanaikainen eskapistinen musikaalityyli, jossa hahmot heittäytyvät lauluun kesken tarinan. Se ei ole musiikkielokuva vaan nimenomaan aito musikaali. Esitetyt klassikkokappaleet eivät ole selkeästi diegeettisiä kerronnan osia – eli tarinassa esiintyvien hahmojen todellisuudessa luonnollisella tavalla esiintyvä elementti – vaan täysin realismin kahleista vapaana räiskyvää show’ta , jossa itse tarinaa kerrotaan laulujen kautta.

Konseptinsa ansiosta Rocketman on jotain Juice-elokuvan ja Mamma Mian välimaastosta. Juicea siitä tekee sen raadollisuus ja rosoisuus. Tarina tietysti Hollywoodin muottiin sopivasti estetisoi rappiota muttei kuitenkaan silottele ja pehmennä sitä minkä ehtii, kuten vaikkapa kilpailevassa Bohemian Rhapsodyssa tehtiin. Mamma Miaa se muistuttaa taas älyvapaiden ja mahtipontisten musikaalinumeroidensa takia – mutta sillä erolla, että toisin kuin Mamma Miassa, Rocketmanissa on aika ajoin käytetty ihan oikeaa vaivaa ja luovuttaa, kun vanhoja kappaleita on sovitettu järkevästi elokuvan dramaturgiaan.

Aiemmin esille noussut samankaltaisuus kilpailevan Fox-studion viimevuotisen Bohemian Rhapsodyn kanssa ei itse asiassa ole peräisin ainoastaan aihepiiristä. Elokuvilla on nimittäin osittain sama ohjaajakin, sillä Rocketmanistä vastuussa oleva Dexter Fletcher korvasi Bohemian Rhapsodyn kuvaukset aloittaneen Bryan Singerin projektin puikoissa, kun tämä oli joutunut väistymään – minkäpä muunkaan kuin seksuaalisen häirinnän historiansa takia. Kahdesta ohjaajasta ainoastaan Singer sai nimensä silti Bohemian Rhapsodyn krediitteihin. Nyt, kun Fletcherillä on tilillään oma saman sarjan elokuva, voidaan todeta, että Fletcher veti lopulta kaikin puolin pidemmän korren.

Elokuvan pääkaksikkona kankaalla nähdään Taron Egerton ja Jamie Bell – kumpikin varsin pätevin työnjäljin. Elton Johnia esittävä Egerton keräsi hiljattain huomiota muuntautumalla mäkikotka Eddie Edwardsiksi. Taupinia näyttelevä Bell sen sijaan muistetaan yhä parhaiten hänen lapsuuden läpimurrostaan Billy Elliottina.

Kehystarinaltaan Rocketman on samaa kauraa kuin kaikki viihdeteollisuuden suurnimien elämäkerrat. Juonessa ei kannata odottaa yllätyskäänteitä. Mutta se on musikaalin lisäksi veikeä tapaus myös epookkina, sillä se heittää aika ajoin osuvia viittauksia eroihin, joita 1970-luvun ja nykypäivän kulttuuriteollisuuksien väliltä löytyy. Ajassa, jossa artistit ovat televisioformaattien kautta rakennettuja kiiltokuvia, jotka haluavat kaikki tulla löydetyiksi ja joille tuodaan esitettävät teokset valmiina eteen, tekee hyvää kuulla Elton Johnin elokuvassa saama neuvo: jos haluat muusikoksi, niin tee biisejä.

Ei elokuva silti pelkkää juhlaa ole. Ärsyttäviä modernin elämäkertaelokuvan lainalaisuuksia siinäkin totta kai esiintyy. Jo etukäteen on selvää, ettei niistä Paramountin julkaisemassa sampotuotannossa voi välttyä. Esimerkiksi lopetus, jossa illuusio rikotaan tapojen mukaisesti tekstikorteilla ja kuvamateriaalilla aidoista kohdehenkilöistä, joutaisi leikkaushuoneen lattialle. Toistaiseksi elokuvahistoriassa ei ole nähty yhtäkään esimerkkiä tapauksesta, jossa tämä idea olisi hyvä.

Voi kaiken kaikkiaan muutenkin olla, ettei Rocketman kestä aikaa kovinkaan hyvin tai objektiivisesti jonkinlaisesta kulttuurityhjiöstä käsin katsottuna olisi mitenkään valloittava teos. Tämänhetkiseen kilpailuunsa verrattuna tässä ylipaisuneessa genressä se on kuitenkin riemukasta katsottavaa.

★★★★