Vuonna 1905 syntynyt ja hieman ennen 50-vuotispäiväänsä tapaturmaisesti hukkunut Pentti Haanpää oli elinaikanaan monin erilaisin tavoin tulkittu tuottelias kirjailija, jota virheellisesti pidettiin joissakin piireissä kommunistina, toisissa ensisijaisesti epäisänmaallisena. Kumpaakaan hän ei ollut, ja jälkikäteisen tiedon valossa hän varjelikin monia puolia itsestään julkisuudelta.

Jo pitkään on tiedetty, että hänen maineensa oppimattomana tukkijätkänä ja ”korpikirjailijana” oli silmänlumetta, sillä tosiasiassa hän oli itsekseen opiskellut laajalti englannin kieltä, kirjallisuutta, estetiikkaa ja filosofiaa. Silti vielä Matti Salmisen yli puoli vuosisataa kirjailijan kuoleman jälkeen kirjoittama Haanpään elämäkerta toi julki aikaisempaa tarkemman, vakuuttaviin arkistolöydöksiin ja moniin näkökulmiin perustuvan kuvan Haanpäästä. Kotipaikkakunnallaankin hän oli paljolti erikoisena pidetty sivullinen, koska hän vastoin ympäristönsä normeja vieroksui ruumiillista työtä ja uppoutui kirjallisuuden lisäksi välillä myös runsaaseen juopotteluun, kortinpeluuseen ja vaelteluun.

Haanpäälle oli ominaista ironinen, kriittinen ja kyseenalaistava suhtautuminen moniin merkittäviin kansallisiin instituutioihin kuten kirkkoon, oikeuslaitokseen, talousjärjestelmään ja asevelvollisuusarmeijaan.

Puolustusvoimien tuolloisia epäkohtia realistisesti julki tuonut novellikokoelma Kenttä ja kasarmi vuodelta 1928 johtikin häneen kohdistuneeseen laajan boikotointiin. Sen seurauksena hänen yhteiskunnallisesti ja poliittisesti neutraaleitakaan kirjoituksiaan ei suostuttu julkaisemaan. Vasta omakohtaisiin rintamakokemuksiin nojannut, talvisotaa kuvannut romaani Korpisotaa (1940) nosti hänen uransa uuteen nousuun.

Haanpään laaja tuotanto on vaikuttanut laajalti moniin myöhempiin suomalaisiin prosaisteihin, ja itse olen pitänyt kaikesta lukemastani.

Ammatillisesta näkökulmastani erityisen antoisa on pienoisromaani Taivalvaaran näyttelijä (1938), jota olen luennoillani usein suositellut niille, jotka työssään joutuvat tavalla tai toisella painimaan petoksellisuuden ja disinformaation kanssa.

Siinä pienen maalaiskylän poika, lapsena monin tavoin traumatisoitunut ja nuorena pettymyksiä kokenut Arvo Lehikoinen vaeltelee Suomessa esiintyen sujuvasti milloin saarnamiehenä, insinöörinä tai geologina, Amerikasta palanneena omaisena tai heimosodissa kadonneena veteraanina. Näin hän saakin yleensä mukavan ylöspidon töitä varsinaisesti tekemättä. Kirja on mestarillinen kuvaus traumataustaisesta mutta eläytymiskykyisestä huijarista, joka uppoutuu rooleihinsa niin syvälle, että hän välillä jollakin tavalla uskoo itsekin vale-identiteettiinsä (olematta silti psykoottinen) – ja saa muut vakuuttuneiksi.

Lähes antoisin osa Taivalvaaran näyttelijän myöhempää painosta on professoriksikin edenneen kirjallisuuskriitikko Eino Railon (1884–1948) raivokas, tulikiveä syöksevä kirja-arvostelu, jossa hän pyrkii perinpohjaisesti nitistämään kirjan yhteiskunnallisen piilosanoman lisäksi myös kirjoittajan persoonan. Railon omaa tuotantoa leimaa nationalistinen konservatiivisuus ja moraalis-sentimentaalinen paatos, johon Haanpää näyttää näennäisen viattomalla veijaritarinallaan iskeneen kipeän haavan.