Opiskellessani lääketiedettä 1980-luvun alussa lääketieteen opiskelijat saivat lomillaan tai sivutoimisesti työskennellä monenlaisissa hoitoalan tehtävissä, kunnes pääsivät neljän opintovuoden jälkeen hoitamaan ohjatusti ja valvotusti lääkärien sijaisuuksia. Valmiudet töiden hoitamiseen perustuivat vain hyvin etäisesti lääketieteen opintoihin, ja pääasiassa työt sujuivat tehtäviinsä koulutetun hoitohenkilökunnan välittömässä ohjauksessa. Arvokasta kokemusta ja tietyn perspektiivin hoitotyön maailmaan nuo työjaksot silti tarjosivat.

Ottamatta kantaa työmarkkinapolitiikkaan, reilusti yli 30 vuoden kokemuksellani lääkärin työstä ihmettelen virheargumentointia, jonka mukaan hoitajien työ olisi tuottamatonta ja siksi niukemman palkan arvoista kuin työ tuotantoelämässä tai teknologian parissa. Noille aloille näyttää nyt paremman palkan ja vähemmän kuormittavan työn vuoksi siirtyvän erityisesti miespuolisia hoitajia.

Yleisesti tunnettua on, että sodat voittaa lähes aina osapuoli, jolla on parempi huolto. Nykyisin hyvinkin vaativaksi muodostunut hoitotyö tuottaa toimintakykyisiä elin- ja työvuosia lukemattomille kansalaisille. Sitä ei aina ymmärrä se, joka ei ole tutustunut perus- ja erikoissairaanhoidon vaativiin palveluihin enempää työntekijänä kuin potilaanakaan.

Suosittelen laajaan jakeluun kahden aikanaan ”vanhan mallin koulutuksen” saaneen erikoissairaanhoitajan hauskaa, informatiivista kirjaa Avaimet taskussa. Kahdesta kirjoittajasta Ari-Matti Hedmanilla on laaja kokemus näyttelijän ja Kari Häkkisellä kirjailijan työstä, mikä tuntuu heijastuvan tekstin elävyydessä. Molemmilla on paljon monipuolisia kokemuksia psykiatristen ja somaattisten sairaaloiden arjesta, ja kirjaa värittää tietämys, humaani ihmiskäsitys sekä huumori.

Teoksen tyyli yltää paikoitellen ronskin huumorin puolelle, mihin ei ole totuttu, kun on puhuttu hoitotyöstä ammattiyhteisön ulkopuolelle. Se on silti kauttaaltaan potilaita kunnioittavaa ja sydämellistä.

Julki tulee myös se, etteivät kirjoittajat ole terveydenhuollon ja sen opetuksen piiriin työntyneiden keinotekoisten hengennostatustermien ystäviä. ”Strategiat, missiot ja visiot” eivät työn kehittämistä välttämättä lainkaan palvele. Vielä vähemmän ne palvelevat arjessa silloin, kun esimerkiksi usein heikosti tai hitaasti toimivat tietokoneistetut sairauskertomus­järjestelmät pakottavat käyttäjänsä koodaamaan joukon sekalaisia tilastointimerkintöjä jokaisen välttämättömän kirjaamisen yhteydessä.

Moni työntekijä ihmettelee, saadaanko niiden avulla todellakin jotakin varsinaisen työn kannalta arvokasta informaatiota, jos päättäjät lopulta ovat varsin kas­vottomia henkilöitä, jotka eivät ehkä edes tunne sairaaloiden työn todellisuutta.

Oman lukunsa muodostavat monenlaiset alan ulkopuolella terveydenhuollon asiantuntijoiksi ryhtyneet konsultit, joiden lepertely kuulostaa joskus siltä, kuin puhe olisi tarkoitettu lapsille.

Myös terveydenhuollon etiikasta ja lainsäädännöstä on Hedmanin ja Häkkisen kirjassa tiiviiseen muotoon saatettua tietoa, joka voi olla arvokasta luettavaa alan ulkopuolisille.