Miksi tuijotat vaan kännykkääsi etkä juttele ihmisten kanssa? Näin vanhempi herrasmies tiuskaisee minulle kolmosen ratikassa. Istun kuulokkeet päässä kuunnellen kännykästäni Beethovenia ja lukien der Spiegeliä. No hyvä on! Kuuntelin 50 Centiä ja luin Seiskaa.

Harvoin suutun, mutta nyt nousin vanhuksen eteen ja sanoin kovaan ääneen: ”Noh! Viihdyttäkääpä sitten minua!”

Hesari puolestaan kertoi maanantaina espoolaisesta bussikuskista, joka oli ärsyyntynyt, kun matkustajat räpläävät vain kännyköitään. Dösäkuski oli alkanut kertoa bussimatkustajille kovaan ääneen tarinoita Espoon maisemista. Hänen mielestään ”olisi mukavaa, jos matkustajat kiinnittäisivät huomiota bussin ulkopuolisiin asioihin”.

Kaunis ajatus, mutta mitä jos bussikuski häiritsee löpinällään vanhempia, jotka hoitavat bussissa vaikka työasiansa loppuun, jotta voivat rauhassa keskittyä lapsiinsa kotona?

Jos joku haluaa kuunnella luentoa Espoosta, se on minulle okei. Itse ainakin luen mieluummin aamun lehdet kännykästäni kuin kuuntelen horinaa Espoon ”nähtävyyksistä” eli moottoritierampeista, enemmän sisustuslehtien lukijoita kuin asukkaita miellyttämään rakennetuista paritaloista tai vessan kaakeleilla päällystetyistä ostoshelveteistä.

Entä jo bussimatka on ainoa hetki, jolloin ei tarvitse täyttää toisen tarpeita? Tai todennäköisempi vaihtoehto: mitä jos matkustajat vain vihaavat Espoota sydämensä pohjasta?

Kännyköitä hysteerisesti kritisoiva moralismi on alkanut risoa minua toden teolla. Kännykkä on nimittäin loistava keksintö. Siinä on ilmaista tavaraa summalla, joka olisi 80-luvulla maksanut kuluttajalle yli 700 000 euroa.

Kännykästä voi lukea lehdet ilman, että niitä varten pitää kaataa puita, tehdä sellua ja juoksuttaa postinkantajia ­aamuyöstä. Kännykästä löytää hetkessä Burkina Fason bruttokansantuotteen, kääntää tekstin afrikaansin kielelle, katselee televisiota, pelaa älyä kehittäviä pelejä, lukee venäläistä kirjallisuutta ja ennen kaikkea kommunikoi.

Vanhanaikainen kirja ja telkkari ovat täysin yksisuuntaista viestintää. Sosiaalinen media taas on monisuuntaista. ­Ihminen ei vain vastaanota eliitin viestiä zombiena, vaan pääsee itse osallistumaan tasa-arvoisena keskustelijana.

Siksi usein juuri akateemisen viisastelupuheen ulkoa opetellut eliitti vihaa somea ja syyttää sitä vihapuheesta ja tyhmentämisestä. Aivan kuin vihaista puhetta ei olisi ollut aina. Nyt vain jokainen meistä pääsee mediamoguliksi, ja TV-studio ja painokone kulkevat taskussamme.

Aikoinaan paheksuttiin romaanikirjallisuutta, sen jälkeen sarjakuvista tuli rappion symboli. TV:n tullessa kauhisteltiin telkkarin tuijotusta, 80-luvulla videopelejä. Kännykkä ei tietenkään itsessään ole hyvä eikä huono. Oleellista on se, mitä sieltä katselee.

Sen sijaan kirja on formaattina täysin yliarvostettu. Totta kai on hyviä kirjoja, mutta kannattaisi miettiä, mitä kansien väliin nitoo. Ei kirja tee latteasta ajatuksesta syvällistä.

Suomen suurin kansallisaarre kaurismäkeläinen keskustelukulttuuri pitäisi julistaa Unesco maailmanperintökohteeksi. Ei tarvitse lätistä joutavuuksia tai ottaa vastuuta tuntemattomien viihtyvyydestä.

Ekstroverttien on hankala ymmärtää, että me introvertit emme ole sitä ilkeyttämme. Me vain haluamme olla rauhassa. Tietenkään kännykkä ei sovi vaikka illalliselle ystävien seurassa. Mutta silti parhaan ystävän tunnistaa siitä, että molemmat saavat rauhassa räplätä kännyköitään. Itse etsin välillä tietoa buurisodista ja välillä katselen Instagram-kaunottaria. Eli teen samaa kuin 1920-luvun sivistyneistö teki. Meillä on vaan siihen kätevämpi vehje.

Kirjoitin muuten tämän kolumnin kännykällä maatessani sairauslomalla Jorvin sairaalan pedissä.