Lentomatkailua sanotaan turvalliseksi, mutta aina jonkun matka päättyy mereen. Näin kirjoittaa Jukka Viikilä teoksessaan Suomalainen vuosi.

”Kun tietää lentokoneen putoavan, tulee lähetettyä imeliä viestejä ystäville ja ­sukulaisille. Kun kone sitten laskeutuukin turvallisesti Helsinki-Vantaalle, häpeä iskee samalla voimalla kuin kuolema hetkeä ennen. Lentokenttäbussissa tuntuu, että meressä olisi helpompi.”

Aivan. On noloa jättää dramaattisesti hyvästit, jos ei sitten kuolekaan.

Olen joskus itsekin miettinyt, kenelle näpyttelisin viimeisen viestin, jos lentokone olisi putoamassa, ja mitä se viesti sisältäisi. Paitsi että eihän lentokoneessa saa avata kännykkää. Paitsi ehkä silloin jos kone on jo muutenkin putoamassa.

Näen usein painajaista, jossa istun juuri nousukiidossa olevassa lentokoneessa. Kone pääsee ilmaan, mutta ei saa tarpeeksi korkeutta. Lennämme niin matalalla, että koneen vatsa hipoo talojen kattoja. Painajaisesta huolimatta en pelkää lentämistä.

Kerran vilkaisin ohjaamoon noustessani koneeseen. Minun ja lentäjän katseet kohtasivat. Hän oli nuori. Niin nuori, että olisin voinut olla hänen äitinsä. Hienoa, ajattelin. Tätä konetta ohjaa purkkaa jauhava puberteetti-ikäinen. Silloin pelotti hetken, kun kone kiihdytti nousuun. Jotkut katsekontaktit saisivat jäädä väliin.

Laskeutuminen on kuulemma lennon vaarallisin vaihe. Minä en pelkää sitäkään. Ajattelen, että jos tämä vempele on pysynyt ilmassa näinkin kauan, osaa se tulla alaskin.

Ennen lentoa esitettävää pelastautumisdemonstraatiota en ole kertaakaan seurannut. Olen taikauskoinen: jos seuraisin sitä, kone saattaisi pudota.

Mieheni inhoaa lentämistä. Kerran kone heittelehti ilmakuopissa tavallista rajummin. Rauhoittelin häntä laulamalla lastenlauluja suoraan hänen korvaansa. Se auttoi hetken.

– Jos mua joskus pelottaa, niin mä ajattelen, että kun en kerran ohjaa tätä konetta enkä voi vaikuttaa mihinkään mitenkään, niin sama vaan alistua kohtaloon, yritin lohduttaa.

– Se nyt tästä vielä puuttuis, että sinä tätä ohjaisit, hän vastasi.

Yksi matkakumppanini meni kerran ilmakuoppien takia paniikkiin.

– Tämä ei tipu, lupasin jämäkällä äänellä.

– Miksei?

– Koska mä sanon niin.

Ystäväni rauhoittui heti.

Minun kipupisteeni lennoilla on lähinnä se, ettei juomakärry koskaan tunnu tulevan tarpeeksi nopeasti omalle kohdalle. Ja paikallaan istuminen on puuduttavaa. Maisemiakaan ei oikein hyödytä katsella.

Lentoyhtiöt saavat muuten mitä kummallisimpia valituksia. Eräs henkilö oli pahoittanut mielensä, kun lentoemäntä ei ollut suostunut avaamaan ikkunaa, vaikka matkustamossa oli kuuma.

Eräs stuertti kuulemma väsähti siihen, että häntä pyydettiin jatkuvasti ottamaan matkustajista valokuvia. Hän alkoi ottaa kuvia, joista puuttuivat ihmisten päät.

Kuulin toisenkin tarinan ajalta, jolloin Suomi oli juuri liittynyt EU:n jäseneksi. Kaksi amerikkalaista tätiä lensi Amerikasta Helsinkiin. Lentoemäntä ojensi heille maahantulokaavakkeet.

– Teidän pitäisi täyttää tämä EU:n vaatima kaavake, hän sanoi.

-EU, mikä se on? toinen tädeistä hämmästeli.

–Honey, jos se on jokin klubi, olen varma että kuulumme siihen jo. Kuulumme ystäväni kanssa kaikkiin mahdollisiin klubeihin.