Aika monia suomalaisia piinaa se, että asiat tuntuvat olevan perustavalla tavalla sekaisin. Naiset, homot, feministit, mitkä lie aktivistit ja muut ­kouhottajat hyppivät joka puolella. Ja niin kuin ei tässä olisi tarpeeksi kestämistä, suomalaisuutta sekoittavat nykyään myös ulkomailta tulleet, joiden kanssa ei tunnu olevan mitään yhteistä. Kaikki nämä ihmiset ­kehtaavat yleensä vielä vaatia jotain ”oikeuksia” suureen ­ääneen, eikä heille mikään riitä.

Kotikaupunkini Vantaa kysyi asukkailta palautetta palveluista. Sitä tuli: mustalaiset pois kirjastoista, ruotsinkielinen varhaiskasvatus on svedupellejen puuhaa, maahanmuuttajalapsia paapotaan kouluissa ”normaalien” lasten kustannuksella.

Tämmöisiä puhuvat suomalaiset kaipaavat järjestystä. Miksi maan isä ei jyrähdä ja pane kekkuloijia kuriin? Miksi ei vain voida olla niin kuin ennenkin? Mihin tämä kaaos vielä johtaa?

Helsingin Sanomat kertoi (15.9.), että marraskuussa Suomeen tulevan kanadalaisen Jordan Petersonin luennot ovat jo loppuunmyydyt. Peterson on uusvanhan konservatismin guru. Hänen kirjassaan 12 Rules for Life maskuliinisuus on arvossaan ja ryhdin pitää olla suora. Lapset kasvatetaan tavoitteisiin, joihin ei missään tapauksessa kuulu ­ainakaan ”itsensä toteuttaminen”. Nuorison pitää yhteiskuntakritiikin esittämisen sijaan siivota omat huoneensa, ja perheen on pidettävä talonsa hyvässä kunnossa.

Petersonin maailma on hierarkkinen ja miesjohtoinen. ”Ehjät heteroseksuaaliset kahden vanhemman perheet muodostavat vakaan valtion tarpeellisen kalliopohjan”, ­kokoomuksen Verkkouutiset esitteli kirjaa. Perussuomalaisten lehti Suomen Uutiset ylisti sitä muun muassa sillä perusteella, että se on liberaalien ykkösinhokki.

Miksi tämmöisen hepun viestille on nyt näin kova kysyntä? Selitys löytyy, tietysti, aivoista.

Suomen tähänastisessa mielipideilmastossa yhdenvertaisuus ja tasa-arvo ovat vähitellen tulleet yhä laajemmin ­hyväksytyiksi ideoiksi. Koska valtaosa mediasta on niihin sitoutunut, monilta mediaihmisiltä on jäänyt huomaamatta, että nämä arvot eivät ole kannatettavia läheskään kaikkien suomalaisten mielestä. Osalle kansasta tasa-arvo ja ­yhdenvertaisuus edustavat tarpeetonta epäjärjestystä, ­pahimmillaan kaaosta.

Amerikkalainen aivojen ja kielen tutkija George Lakoff on tunnistanut ihmisten ajattelun rakenteissa kaksi perustyyppiä: ankaran isän ja hoivaavan vanhemman. Jokaisessa ihmisessä on nämä molemmat, mutta usein toinen on hallitseva piirre. Ankara isä korostaa kuria, järjestystä, perinteitä, tottelemista, rangaistuksia ja palkintoja. Hoivaava vanhempi korostaa empatiaa, joustavuutta, uudistumista, omaa harkintaa ja kannustusta.

Länsimaisessa kulttuuripiirissä, Euroopassa ja paikoin myös Pohjois-Amerikassa ovat viime vuosikymmeninä ­olleet niskan päällä hoivaavat vanhemmat. He edistivät sosiaaliturvaa, tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta, hierarkioiden purkua, moninaisuutta ja muuta oikeaksi katsomaansa. ­Tämä työ on heidän mielestään vielä pahasti kesken, mutta ankarien isien mielestä kaikenlainen hyysäys on mennyt jo liian pitkälle. Nyt on vastaiskun vuoro.

Vastaisku koostuu perinteisistä perhearvoista, miehen ensisijaisuudesta naiseen nähden, uusmaskuliinisuuden noususta ja kurinpidosta: talouskurista, rajoista, valvonnasta, kontrollista ja rangaistuksista. Ne tuottavat turvaa monelle.

Ensi kevään eduskuntavaalit käydään ankaran isän ja hoivaavan vanhemman välillä. Peruskysymys on kuri vastaan empatia. Rintamalinjat ovat jo näkyvissä.