Tallinnan portit avautuvat”, julisti Apu-lehti marraskuussa 1959. Ensimmäinen suomalainen turistiryhmä oli päässyt tutustumaan Neuvosto-Viron pääkaupunkiin.

Avun päätoimittaja Pauli Myllymäki otti varaslähdön ja piipahti jo pari viikkoa aiemmin lahden takana ruotsinvirolaisten turistien mukana.

Myllymäki aloittaa reportaasinsa kaskulla maailman edistyksestä:

”Muutaman vuoden kuluttua voidaan kuuhun matkustaa 12 tunnissa; itse matka kestää 1 tunnin, 11 tuntia kuluu venäläisessä tullitarkastuksessa.”

Myllymäki kaipaa tylyjen tullivirkailijoiden suupieliin pientä hymynhäivettä, ”koska meitä turisteja jo muutenkin niin kovasti pelottaa”.

Presidentti Urho Kekkonen oli tammikuussa käynyt Leningradissa sulattamassa uhkaavat ”yöpakkaset”.

Neuvostoliitto sai painostettua nurin Fagerholmin hallituksen, johon oli tulossa sotasyylliseksi tuomitun Väinö Tannerin kavereita. Noottikriisiin oli kaksi vuotta aikaa.

Toisaalta, jos Luna 3 oli kuukautta aiemmin ottanut ensimmäiset kuvat Kuun pimeältä puolelta, miksi ei myös Tallinna avautuisi?

Oli kulunut 15 vuotta siitä, kun puna-armeija oli hyökännyt Tallinnaan ja kaapannut maan takaisin saksalaisilta.

Kuvapari: Viru tänav -katua 1959 ja nyt. Banderolli toivotti tervetulleeksi lokakuun vallankumouksen 42. vuosipäivään. Nyt turisteille tuttu paikka täyttyy muodista ja kahviloista.

Tallinnaan ei menty vielä laivalla, vaan junalla Leningradin kautta. Oppaat selittivät, että Tallinnan satama on liian pieni, mutta uusi satama valmistuu ehkä jo ensi kesänä.

Toompea ja vanhakaupunki olivat toipuneet sodasta. Nigulisten kirkko, josta tehtiin museota, oli vielä remontissa.

Tallinnan suurin tori Vabaduse plats (Vapaudenaukio) oli nyt Võidu väljak (Voitonaukio).

Siellä pidettiin lokakuun vallankumouksen vuosipäivänä – kuin sattumoisin juuri vierailun aikaan – paraati.

Keski-ikäinen tallinnalaismies ilahtui suomalaisvieraista, vaikka ryhti muuten vaikutti väsyneeltä.

”Odotamme niin kovasti tänne suomalaisia. Te tuotte meille muiston omasta ajasta.”

Tallinna ennen ja nyt: Vapaudenaukion ristinmuotoinen muistomerkki pystytettiin vuonna 2009 Viron vapaussodan muistoksi.

Kaupat olivat kiinni, mutta kaduilla juhlapäivän liikenne. Myllymäki kirjoittaa:

”Tällainen kauppakatu ei ole ominaista tämän päivän Neuvostoliitolle, se on länsimainen piirre. Sama länsimaisuus lyö leimansa kaikkialle, ihmisten pukeutumiseen, arkkitehtuuriin, käytökseen. Mutta lyhtytolppaan kiinnitetty kovaääninen todistaa, että elämä sittenkin on muuttunut Eestissä. Kadun yli pingotettu punainen vaate kertoo samaa: ’Elagu Nõukogude-Eesti rahvas ja selle valitsus’, eläköön Neuvosto-Eestin kansa ja sen hallitus.”

Kauniisti somistelluissa näyteikkunoissa oli parempilaatuista tavaraa kuin Myllymäki oli nähnyt Leningradissa, mutta hinnat olivat korkeat ja epäsuhtaiset.

Ennen ja nyt: Nainen myi 1959 viinirypäleitä Raatihuoneentorilla ja asiakkaita riitti jonoksi asti. Nykyään torin laidalla voi nauttia rypäleiden sijasta kahvia. Raatihuoneentorin laitoja hallitsevat ravintola- ja kahvilarivistöt.

Glorian täpötäydessä ravintolassa pöytään kannettiin zakuskaa ja ”Viron valkoista”. Orkesteri veti lattian täyteen.

”Tanssimusiikki on taatusti länsimaista, sen havainnon olen tehnyt muuallakin Neuvostoliitossa. Muutama lättähattu – sellaisia on myös Tallinnassa – yrittää keikutella myös länsimaiseen tapaan, mutta tilan ja purukumin puutteen vuoksi se käy hiukan avuttomasti.”

Oikeaoppista tallinnalaista nuorisomuoti ei sytyttänyt.

”Meillä on vielä nuoria, jotka eivät tajua sosialistisen yhteiskunnan olemusta. He pukeutuvat omalla tavallaan, ihailevat kaikkea ulkomaista ja viettävät vapaa-aikaansa ravintoloissa. He ovat pieniä apinoita.”

Astorian, entisen Glorian, viehättävässä kellariravintolassa oli pyöreä sali ja holvikatto. Juoma vaihtui gruusialaiseen konjakkiin ja orkesteri soitti suomalaisten kunniaksi Säkkijärven polkan.

Seuraavana iltana Myllymäki tarkisti vielä Du Nordin cocktail-baarin, jossa ”tyynyntapaisilla istuimilla juodaan ämpärinkokoisista sokerireunuksisista laseista ihmeellisiä sekoituksia”.

Neljä päivää Tallinnassa kului joutuisasti. Virolaisen arki ei näyttäytynyt.

Ennen ja nyt: Vanhankaupungin Lühike jalg -kuja 60 vuoden välein. Huomaatko muutoksen?

Baltia oli neuvostomatkailijalle eksoottista länttä, koska oikeaan länteen oli vaikea päästä.

Ulkomaalaisiin suhtauduttiin varoen. Heillä oli valuuttaa, mutta virallisesta näkökulmasta he olivat vakoilijoita. Heitä ei saanut majoittaa yksityisesti, joten tarvittiin kansainvälinen hotelli.

Turisteja palveli pääasiassa hotelli Tallinn, kunnes clearingkaupan tuotoilla saatiin suomalaisilta tilattua Viru-hotelli. Sen yhteen kerrokseen tehtiin erityinen salakuunteluosasto.

Neuvosto-Eestissä käytiin aluksi vain poliittisesti luotettavissa ryhmissä. Vainoharhaisuus alkoi väistyä 1960-luvun puolivälissä, ja Suomesta Viroon avattiin laivayhteys heinäkuussa 1965.

Vanemuine lähti Olympialaiturista kaiuttimissaan marssimusiikkia. Mukana olivat ulkoministeri Ahti Karjalainen ja eduskunnan varapuhemies Paavo Aitio.

Suomalaisaluksista aloitti höyrylaiva Wellamo mukanaan 170 suomalaisturistia, mutta seuraavana kesänä tilalle tuli 400-paikkainen Silja.

Menolippu maksoi 20 markkaa (nykyrahassa 37 euroa) ja matka kesti neljä tuntia. Siinä ehti myydä erinäisen määrän nailonsukkaa ennen kuin markkinat siirtyivät Tallinnan kaduille.

”Keskustelusta laivan kassan kanssa jää vaikutelma, että suomalaiset harrastavat mustaa kauppasuhteiden lujittamista ja uusviennin tehostamista”, muotoili Yleisradion tv-katsaus.

Elämä Tallinnassa oli usein kosteaa, mutta maltillista, koska virolaisella selviämisasemalla eli kainestusmajassa yöpyneistä oli tapana pistää kuvat näkyviin.

”Väkivaltaiset tyypit saavat rauhoittua erityisessä tuolissa. Siihen sidotaan heidät kiinni”, varoitti Yle.

Mustamäen ja Lasnamäen lähiöt olivat nousemassa, yksityisiä ajoneuvoja oli vähän. Kynät, purukumi ja farkut olivat käypää valuuttaa kadun pimeämmällä puolella.

”Eesti tuntee Suomen televisiosta deodorantit ja mainoshienostuneet suomalaiset. Ole ihmisiksi, tuo votkapullo, nämä sanat soivat korvissamme laivaan astuttaessa”, Ylen toimittaja totesi.

Kuvapari: Tallinnan rautatieaseman, Balti Jaamin, ympäristöä 1959 ja 2019. Snelli tiik -lampi on osa entistä maalinnaa joskus ympäröineestä vallihaudasta.

Vuonna 1980 Moskovan olympiakisat ulottuivat Tallinnaan asti. Esko Rechardt purjehti Piritalla kultaa.

Sinne nousi myös 314-metrinen tv-torni, mutta kansa suuntasi yhä antennejaan Suomeen: Dallas ja K-kaupan Väiski saivat ihmisiä aina Etelä-Virosta asti parveilemaan näkyvyysalueelle Tallinnaan.

Keväällä 1984 Raivo Roosna ja Aleks Lepajõe loikkasivat kumiveneellä Suomeen ja jatkoivat Ruotsiin. Seuraavana keväänä he ryöstivät Helsingissä kultasepänliikkeen ja pankin.

M/s Tallinn liikennöi ainoana matkustajalaivana Helsingin ja Tallinnan väliä 1967–1980. Georg Ots valmistui Puolan telakalta 1980 ja täydennettiin autokannella 1993, kun maa oli jo itsenäistynyt.

Ots lopetti liikenteen vuonna 2000, mutta tilalle oli jo tullut Tallink ja pian muitakin.

1990-luvulla Viron matkustajamäärä kasvoi runsaasta puolesta miljoonasta yli kuuteen miljoonaan.

Nykyään Suomen ja Viron väliä liikennöi kolme laivayhtiötä, joskin viime vuonna matkailu väheni näkyvästi.

Yksi syyllinen löytyi helposti: toistuvasti korotettu alkoholivero, mutta myös Tallinnan yleinen kallistuminen, horjuva palveluiden laatu, katalat taksit – ja ehkä myös kyllästyminen sinänsä tyylikkääseen hansakaupunkiin.

Tallinnan avautumisesta on sentään jo 60 vuotta.