Ensimmäinen kerta pyörällä Tallinnassa viime kesän lopussa hieman hirvitti. Liikkeelle lähdettiin vanhankaupungin mukulakivikatuja pitkin City Bike -vuokraamon pyörillä.

Vuokraamon toimitusjohtaja ja mainio pyöräretken opas Toomas Lelov jakoi seurueelle pyörät. Ne eivät olleet aivan viimeistä huutoa, vaan aika monessa ajossa kulutetut.

Nopea testaus mukulakivikadulla ei vielä vakuuttanut, että letkamme pääsee maaliin koko iltapäivän kestävästä urakasta kaatumatta tai törmäilemättä toisiimme.

– Entä kypärät? kyselin Toomasilta.

Vastaus kuului, ettei niitä tarvita. Kypäräpakko on Virossa vain alle 16-vuotiailla. Sen ikäisiä seurueessa ei ollut, joten pää paljaana liikenteeseen.

Ei ollut kypärää Toomasillakaan, joten otimme hänestä huonon esimerkin. Ei tulisi mieleenkään kotona! Vuokraamosta saa toki halutessaan kypärän, joten se puoli asiassa on kunnossa.

Opasta kutsutaan possuksi, ja hänen johdollaan letka eteni varsin mallikkaasti, kun vauhtiin päästiin.

Tallinnassa ei ole pyöräteitä, joten pyöräilijät sukkuloivat jalkakäytävillä ja ajoradoilla.

Merkillepantavaa oli, ettei mitään pyöräraivoa esiintynyt – yksikään jalankulkija tai autoilija ei heristänyt pyöräilijöille nyrkkiä.

Toisaalta eipä kaduilla näkynyt pyöräilijöitä, jotka kuvittelisivat säännöistä piittaamatta olevansa maanteiden valtiaita.

Toisen kerran testasin pyöräilyä kaksi viikkoa sitten, nyt ilman Toomasia. Reitti oli kuitenkin tuttu – vanhastakaupungista aluksi Rotermann Cityn kauniiseen kortteliin.

Kevät oli humahtanut Tallinnaan, ja se näkyi auki olevilla täpötäysillä terasseilla.

Ensimmäinen pysähdys oli Rotermannissa kauniilla aukiolla, jossa parin terassin lisäksi on lasten leikkialue, ja paikalla olikin monta lapsiperhettä nauttimassa kevään ensimmäisestä lämpimästä päivästä.

Rotermannista pääsee suoraan Tallinnan sataman terminaalialueelle, jossa kruisailimme vallattomasti, sillä siellä pyöräilijälle riittää lääniä.

Terminaalialueen jälkeen suuntasimme rantatielle. Se johtaa suoraan Patarein synkän vankilarakennuksen kupeeseen ja sieltä eteenpäin kohti Lennusadamia eli Lentosatamaa.

Tällä kertaa emme menneet katsomaan Lentosataman näyttelyä, mutta suosittelen tutustumaan näyttelyyn 100 vuotta vesillä. Virolaisia laivoja 1918–2018.

Pysähdyimme matkan varrella ihailemaan seinämaalauksia, muraaleja, joita meksikolaiset taiteilijat maalasivat jo viime vuonna. Mextonia-projekti on heidän lahjansa Virolle, jonka satavuotinen itsenäisyys näkyy muutenkin ympäri Tallinnaa niin kaupoissa kuin monissa museoissa.

Muraaleissa on monenlaista symboliikkaa. On kansantaruista ammentavia maalauksia, mutta myös Viron raskaasta neuvostoajasta kertovia, kuten virolaisia veneessä pakenemassa meren yli. Moni venekunta suuntasi pakomatkansa Ruotsiin ja jotkut myös Suomeen.

Pikainen lounas maistui Balti Jaama -torin Humalakoda-ravintolassa. Toisen kerroksen ravintolassa on avokeittiö, jonka nuorten kokkien työntekoa voi katsella ravintolasalin puolelta.

Vilkuilimme kaihoisasti ravintolan oman panimon oluita, mutta pyöräretki jatkui, joten oli tyydyttävä alkoholittomaan virkistykseen.

Balti Jaamalta matka jatkui Kalamajan kaupunginosaan, jonka kadut ovat huomattavasti rauhallisempia kuin keskikaupungin valtaväylät. Siellä ihailimme vanhoja puutaloja, joista osa on kunnostettu kauniisti, puutaloarkkitehtuuria kunnioittaen.

Päivällisen nautimme vanhassakaupungissa sijaitsevassa Ore-ravintolassa Olevimägi-kadulla. Vieressä on Vene-katu, jolla City Bike -vuokraamo sijaitsee.

Ore on entinen Bocca-ravintola, ja sitä on mainostettu Suomessakin yhtenä Tallinnan huippuravintoloista. Olimme ainoat päivällisvieraat, ja yltiöystävällinen nuori miestarjoilija palveli meitä kuin kuninkaallisia.

Silti on sanottava, että ruoka oli pienoinen pettymys. Varsinkaan pääruoat, ankkaa ja härkää, eivät tainnuttaneet kulinaristiseen nirvanaan.

Hintataso ravintolassa kuten monilla terasseillakin on sama kuin Suomessa. Raatihuoneen torin terasseilla oluttuoppi maksaa jopa enemmän kuin Suomessa, joillakin terasseilla hinta hipoo yhdeksää euroa.

Illan kruunasi kevätillan valossa tehty pyöräretki pitkin Piritan rantoja, jonne Toomas Lelov kertoi jo viime vuonna suosittelevansa retkeä.

Huvivenesatamassa oli jo ankkurissa muutamia veneitä, vaikka varsinainen veneilykausi alkaa toukokuun loppupuolella. Virolaiset rakastavat vesillä liikkumista, ja moni muistaa neuvostoajan, jolloin paikalliset eivät saaneet omistaa edes soutuveneen kokoista paattia.

Vierailijoille satamassa on viisikymmentä laituripaikkaa, ja siellä on myös kehuttu infrastruktuuri, jossa on kaikki tarvittavat satamapalvelut.

Jos haluaa jatkaa pyöräilyä, voi Piritan jälkeen suunnata Metsäkalmiston hiljaiseen havupuumetsään. Kalmistoon on haudattu muun muassa kaikki Viron edesmenneet presidentit, ja sieltä löytyy myös jatkosotaamme osallistuneiden Suomen-poikien muistomerkki.

Metsäkalmistosta palattiin takaisin rantoja pitkin vanhaankaupunkiin, ja pyörät pistettiin parkkiin vuokraamon ulkopuolelle.