Tässä täytyy ensin erottaa kaksi asiaa: eri auttamisen tavat ja se, kenen auttamisesta puhutaan. Jos puhutaan kriisituista, niin valtio – opetus- ja kulttuuri­ministeriö, Taiteen edistämiskeskus Taike sekä työ- ja elinkeinoministeriö – on auttanut taidekenttää paljonkin. Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cuporen tutkimuksen mukaan kahden vuoden aikana valtio on jakanut luoville aloille 400 miljoonaa euroa, josta Taike on jakanut taidekentälle liki 80 miljoonaa euroa.

Kyllä on. Vaikka ensimmäinen avustuspaketti tuli nopeasti keväällä 2020, reagointi vapaan taidekentän ahdinkoon oli hidasta. Pitkin matkaa on tullut palautetta siitä, että iso osa 400 miljoonasta eurosta ei ole kohdistunut vapaaseen taidekenttään ja freelancereille. On myös toivottu, että apu­rahojen ja avustusten sijaan Taike korvaisi ansionmenetyksiä. Tässä mielessä väliinputoamista on tapahtunut. Matkan varrella tilanne on kuitenkin parantunut, ja ensimmäisten kriisitukikierrosten jälkeen Taikekin on tavoittanut luovien alojen sekä freelance-kentän toimijoita paremmin ja laajemmin.

Taiteen arvostus tai sen puute riippuu siitä, keneltä kysytään: ilman apurahaa jääneeltä kuvataiteilijalta vai taidelaitoksessa työskentelevältä muusikolta. Itse koen, että Suomessa taidetta arvostetaan ja se näkyy myös rahoituksessa. Taiteen valtionrahoitus on pysynyt melko vakaana läpi 2000-luvun, ja säätiöiden rahoitus on kasvanut. Toki voidaan kysyä, mitä taiteen arvostuksesta kertoo se, että iso osa rahoituksesta tulee veikkausvoittovaroista. Kertooko se, että taide ja kulttuuri nähdään kakkosluokan aloina?

Myös kunnat ovat merkittävä rahoittajataho. Ne saavat päättää aika vapaasti siitä, miten ne kohdistavat rahaa kulttuurille ja taiteelle. Kunnat myös eroavat toisistaan merkittävästi, ja kulttuurin arvostus näkyy kunnissa eri tavoin. Pelkän rahan lisäksi pitäisi myös miettiä, mitä nykyisellä rahalla voidaan tehdä toisin ja mitä kulttuuripolitiikassa ylipäätään tulisi tehdä. Monet politiikan alueet, kuten hoitotyö ja monilta osin myös kulttuurisektori, ovat aliresursoituja.

Valtionosuusjärjestelmä (vos) on vakauttanut Suomen kulttuuri- ja taidekenttää ja taannut alueellisen tasa-arvon tukemalla kunnallisen taidelaitosverkoston toimintaa 1990-luvulta asti. Toisaalta moni kokee, että järjestelmä on seisahtunut: rahaa ei ole tullut lisää eikä kehitystä ole tapahtunut. Siksi vuoden 2022 uudistus oli tervetullut. Nyt muutkin esittävien taiteiden alat kuin vain teatteri ja musiikki voivat päästä valtionosuuden piiriin.

Mielestäni jossain vaiheessa järjestelmää täytyy kuitenkin miettiä uudelleen ja isommilla hartioilla. Heitän ajatuksen: tarvitaanko vos-taidelaitoksia niin monessa kunnassa? Jos niitä olisi vähemmän, vapaalle taidekentälle jäisi enemmän rahaa – ja taidelaitosten tiloja voisi tarjota vapaan taidekentän käyttöön.

Veikkausvoittovarojen vähenemisen myötä taide- ja kulttuurialan rahoitus siirtyy uudella tavalla osaksi poliittista päätöksentekoa. Näen, että suunta on terveellinen: veikkausvoittovarat ovat epäpolitisoineet järjestelmää, ja taiteen rahoituksen tuleminen perinteisen politiikan piiriin voi parantaa sekä taiteen että taiteilijoiden asemaa. Oleellista on kysyä, miten rahat tullaan allokoimaan taidelaitoksille ja vapaalle taidekentälle. Taiteenalat poikkeavat toisistaan toimintamuodoiltaan ja rahantarpeeltaan, eikä ihan helposti voi sanoa, mikä on oikea rahantarve millekin alalle. Vuonna 2022 muutoksia ei vielä tapahdu, sillä veikkausvoittovarat on päätetty siirtää valtion budjettivaroihin vuodesta 2024 alkaen.

Jos katsotaan isoa kuvaa ja vos:in paino­pisteitä, esittävä taide on priorisoitu ylivoimaisesti. Vastaavasti kuvataide ja kirjallisuus ovat jääneet ”kuoppaan”. Sen sijaan Taiken rahoituksissa on kautta historian ollut neljä suurta: musiikki, teatteri, kirjallisuus ja kuvataide. Kirjallisuus ja kuvataide ovat saaneet eniten apu­rahoja. Näillä aloilla ei ole laitosrakennetta, ja moni tekijä on apurahojen varassa.

Uusimaa on jo pitkään ollut ylivoimainen. Vuonna 2020 Taiken taidetuen saajista yli 60 prosenttia oli Uudeltamaalta ja toiseksi eniten, kahdeksan prosenttia, Pirkanmaalta. Vaikka Uudellamaalla on toki suurin taidekenttä ja eniten taiteilijoita, voidaan oikeutetusti kysyä, miksi rahat pakkautuvat yhteen maakuntaan. Alueiden näkökulmasta ymmärrän kritiikin. Taiken myötä alueellisten taidetoimikuntien valtaa on vähennetty ja rahanjako keskitetty Helsinkiin. Kysymys on monimutkainen ja koskee myös sitä, millä kriteereillä rahaa jaetaan ja tehdäänkö aluepolitiikkaa vai taiteen laatuun pohjaavaa taidepolitiikkaa.

Eniten toivon, että taide- ja kulttuuri­politiikan suuntaviivoista käytäisiin poliittista keskustelua. Monet kulttuuripolitiikan käytänteet ovat vakaita, ja rahavirrat on ohjattu aina samalla tavalla. On tärkeää, ettei tueta vain vanhoja rakenteita. Kysymys on järjestelmän legitimiteetistä. Lisäksi tulisi selkiyttää sitä, mikä osa kulttuuribudjetista allokoituu taiteelle, mikä laajemmin kulttuurille ja millä perusteilla: esimerkiksi Taike tukee nykyään taiteen lisäksi kulttuuria, mikä on monien näkökulmasta sekoittanut asioita.

Nykyinen apurahajärjestelmä ei ole lainkaan huono. Sen kehittämisen tulisi mielestäni olla etusijalla esimerkiksi taiteilijapalkan kehittämisen sijaan. Muita ratkaistavia asioita ovat freelancereiden asema työmarkkinoilla, erilaisten alustojen, kuten Spotifyn ja äänikirjojen, allokoima tulo taiteilijoille sekä se, kuka lopulta vastaa luovista aloista ja rahojen jakamisesta eri taiteenaloille. Korostan priorisoinnin merkitystä: eikö voi vain päättää, että jotkut asiat ovat tärkeitä, eikä niistä tulisi leikata yhtään enempää?