Presidentiksi 2.3.1931 valittu Pehr Evind Svinhufvud (1861–1944) oli ollut näkyvästi taistelemassa Suomea irti Venäjän vallasta ja saanut kantapääoppia Siperiasta asti, jonne venäläiset hänet vuonna 1914 karkottivat.

Kansallissankarina vuonna 1917 palannut Svinhufvud johti senaattia, joka antoi Suomen itsenäisyysjulistuksen ja haki siihen Leniniltä tunnustuksen. Sisällissodan jälkeen hän valtionhoitajana varmisti Saksalta tuen itsenäisyyden vahvistamiseksi.

Svinhufvud oli jo ehtinyt asettua Elleninsä kanssa eläkepäivien viettoon Kotkaniemen kartanoonsa Luumäelle, kun levoton aika tempaisi hänet takaisin politiikkaan, ensin pääministeriksi, sitten presidentiksi. 

Ilman häntä presidentiksi olisi valittu jälleen edistyspuolueen K. J. Ståhlberg, joka oli punainen vaate varsinkin äärioikeistolle. Svinhufvud oli ainoa, johon sekä Lapuan liike että istuva presidentti Relander luottivat. 

Ajat olivat uhkaavat. Maa oli veljessodan jäljiltä jakautunut. Vasemmisto oli pidetty visusti syrjässä vallasta, ja ilmassa oli oikeistokumouksen tuulia.

Svinhufvud ei ollut vain maanisä, hän oli sen isoisä.  Hän oli kannoissaan jyrkkä ja käytti tarvittaessa valtaansa koko laajuudessaan. Svinhufvud oli aatelinen kansan mies, jolle ylhäiset ja alhaiset olivat samanarvoisia. 

Heti vuoden 1931 joulun jälkeen järjestettiin neuvoa antava kansanäänestys kieltolaista. Kumoamisen puolesta oli 71 prosenttia. Svinhufvud oli suhtautunut vuonna 1919 säädettyyn kieltolakiin myönteisesti. Mieli muuttui yhtä matkaa lain haittavaikutusten kanssa, ja helmikuussa 1932 hän vahvisti uuden väkijuomalain.

Ennen viinakauppojen aukeamista Svinhufvudilla oli edessään presidenttikautensa hikisin urakka. Mäntsälässä oli puhkeamassa aseellinen, äärioikeistolainen kapina kommunismin ”yhä julkeammaksi ja voimakkaammaksi käyvää” toimintaa vastaan.

Mäntsälän kapina oli Lapuan liikkeen joutsenlaulu. Lapualaiset olivat kosiskelleet mukaan Mannerheimia, mutta saivat tältä vain myötämieltä. Svinhufvud ymmärsi Lapuan liikkeen vaikuttimia, mutta ei hyväksynyt laittomuuksia, joihin ”terve ja isänmaallinen” ryhtiliike oli suistunut – kyydityksiin, murhiin ja terroriin.

Helsinkiin johtavia teitä suljettiin, hyökkäysvaunuja ja tykistöä siirreltiin, sotaväkeä valmisteltiin. Lapua­laisten keulakuva Vihtori Kosola lähetti hallitukselle ukaasin.

Svinhufvud pani koko arvovaltansa peliin. Jämäkässä radiopuheessaan hän ilmoitti, että tästä lähtien jokainen salahanke kohdistuu myös häneen henkilökohtaisesti. Mäntsälän kapina loppui siihen. 

Urho Kekkonen päätteli myöhemmin, että jos Lapuan liike olisi tehnyt vallankaappauksen ja maahan olisi syntynyt äärioikeistolainen diktatuuri, itsenäisyys olisi talvisodassa menetetty.

Svinhufvud ei ilahtunut, kun 2 000 ylioppilasta järjestyi vaatimaan yliopiston täyttä suomalaistamista. Hän kutsui ylimääräiset valtiopäivät pohtimaan asiaa, mutta joutui hajottamaan ne tuloksettomina. Tilannetta ei helpottanut, että Moskova – vakoilujensa lomassa – syytti Suomea ”raivoisasta neuvostovastaisesta taistelusta” ja länsivehkeilystä.

Tiukka Svinhufvud olikin: bolševikit oli torjuttava kaikkialla, eivätkä hyökkäämättömyyssopimus tai Neuvostoliiton liittyminen Kansainliittoon vakuuttaneet häntä. 

Svinhufvud ihaili Saksaa, jossa natsit olivat kitkeneet marxilaisuuden ja luoneet järjestystä. Vielä talvisodan alla, jo eläkeläisenä, hän halusi Berliiniin selvittämään Saksan yhteistyöhaluja – arvaamatta, että Suomi oli juuri myyty Ribbentrop-sopimuksella Neuvostoliitolle.

Syksyllä 1936 Svinhufvud oli vanha mies. Sosiaali­demokraattien vaalimenestys kertoi ajan muuttuneen. Kansa oli hitaasti mutta varmasti jättämässä sisällissodan taakseen. Suomenkieliset porvarit menettivät enemmistönsä eduskunnassa.

Svinhufvud hävisi presidentinvaalit selvästi Maalaisliiton Kyösti Kalliolle. Lähtiessään hän kertasi poliittisen perintönsä: ”Ensin on rajat turvattava, sitten vasta leipää levitettävä.”

Svinhufvud jätti jälkeensä tuntuvasti vakaamman maan kuin oli aloittaessaan saanut. Työttömien määrä oli pudonnut liki sadastatuhannesta muutamaan tuhanteen, valtionvelka oli maailman pienimpiä ja valtion kassa täynnä. Kansantulo nousi kohisten. Laillisuusmies saattoi olla tyytyväinen, vaikka Suomi siirtyi punamulta-aikaan.

Apu esittelee kaikki Suomen presidentit 12-osaisessa sarjassa. Tämä on sarjan kolmas osa.

Ensimmäisen osan löydät täältä.

Toisen osan löydät täältä.

Teksti Tuomas Marjamäki, kuvat Puolustusvoimat / Sotamuseo