Sodankylässä elokuvateatterissa tavataan tuttuja ja rakastutaan – ”Joskus tuntuu, että tämän pyörittäminen on vain kallis harrastus”
Kulttuuri
Sodankylässä elokuvateatterissa tavataan tuttuja ja rakastutaan – ”Joskus tuntuu, että tämän pyörittäminen on vain kallis harrastus”
Sodankylä tunnetaan maailmalla filmijuhlistaan. Millaista on paikkakunnan elokuvakulttuuri niinä 51 viikkona vuodesta, jolloin festivaaleja ei ole?
21.5.2022
 |
Apu

Kartanospektaakkeli Downton Abbey on alkamassa Lapinsuu-elokuvateatterissa Sodankylässä. Rakennuksen aula kuhisee yleisöä, popcorn tuoksuu. Portaat natisevat, kun väki kipuaa yläaulaan, jossa heidät toivottaa tervetulleeksi kehystetty rivi Hollywoodin kultakauden tähtiä. Pariovista pääsee elokuvasaliin, punaisten istuinten samettiseen syleilyyn.

Ala-aulan tiskin takana lippuja myy Marja Salin, ja elokuvakonetta ohjaavan läppärin ääressä istuu hänen miehensä Sami Salin, elokuvateatteriyrittäjä kolmannessa polvessa. Vaikka ei olla englantilaisessa kartanossa, täälläkin riittää historiaa.

Samin ukki Erkki Salin perusti Olavi Laakson kanssa Kuvakota-nimisen elokuvateatterin vuonna 1948. Kun 50-luvun lopulla alettiin huhuta, että Sodankylään tulisi varuskunta, Erkin liikemiesvaisto sanoi, että tarvittaisiin suurempi teatteri. Vuonna 1961 valmistuneen Lapinsuun saliin tuli 265 paikkaa.

Nuorena Sami ei haaveillut punaisesta sametista eikä elokuvadynastian jatkajan roolista.

– Työskentelin arvokuljettajana, rauhanturvaajana Makedoniassa ja postinkantajana Raisiossa. Ja sitten vartijana Turun Stockmannilla.

On Marjan vuoro puuttua puheeseen.

– Tapasimme Turun Stockmanilla. Minä olin siellä myyjänä ja Sami vartijana. Se oli vuonna 2000. Seuraavana vuonna syntyi ensimmäinen lapsemme, kaksi vuotta myöhemmin toinen ja 2004 muutimme Sodankylään.

Elokuvateatteri Lapinsuu näyttää suunnilleen samalta kuin valmistuttuaan 1961. Sitä pyörittää jo kolmas sukupolvi, Marja ja Sami Salin.

Samin veli Jari oli pyörittänyt teatteria vanhempiensa Jorma ja Pirkko Salinin kanssa, mutta nyt kolmikymppinen mies halusi muuttaa etelään. Veljekset vaihtoivat paikkoja.

Marja soitti ensimmäisenä äitienpäivänä itkien äidilleen, kun satoi lunta. Nyt hän ei enää muuttaisi mistään hinnasta pois.

Elokuvareissulle voi tulla pituutta 200 kilometriä

Sodankylässä myy Samin sanoin pohjoisuus, hylsyt ja paljas iho. Kun esitettiin Fifty Shades of Grey -elokuvaa, lippujono ylsi ulos asti. Hittejä ovat olleet myös Napapiirin sankarit ja Tuntematon sotilas sekä James Bondit. Frozen 2 -animaation ensi-illassa tapaninpäivänä 2019 vain yksi paikka jäi tyhjäksi.

Nuoret vaativat juuri heille suunnatun elokuvan, vanhemmat katsovat laajemmalla skaalalla.

Isoimmat elokuvat houkuttelevat katsojia naapurikunnistakin, Savukoskelta ja Pelkosenniemeltä. Elokuvamatkalle voi tulla pituutta sata kilometriä yhteen suuntaan.

Downton Abbeyn yleisöstä löytyy Eero Heikkilä, ja hän osaa kertoa asiasta lisää.

Eero Heikkilä on Marjan vakioasiakkaita. Popcornit kuuluvat hänellä elokuvissa käynnin kokonaiselämykseen.

– Tämä on ensimmäinen elokuvateatteri, jossa olen käynyt. Olin silloin 14-vuotias ja elokuva oli Die Hard 2. Asuimme Pelkosenniemellä, ja vanhempani kai toivat minut tänne. Myöhemmin kävimme kaveriporukallakin elokuvissa.

Nykyään Heikkilä on sodankyläläinen poliisi ja pitkän linjan elokuvaharrastaja.

1950-luku oli kulta-aikaa

Salineilla on lipunmyyntitilastoja vuodesta 1948 lähtien. Elokuvissa käymisen kulta-aikana 1950-luvulla Samin Sanni-mummo varasi joka näytöksestä puoli salia vakioasiakkaille.

Tänään rivillä 14 istuva Kerttu Heikkilä muistaa ne ajat.

– Olen käynyt jo Kuvakodassa katsomassa kotimaisia elokuvia! Asuimme tässä lähellä, ja me kakarat menimme aina porukalla elokuviin.

Lapsenlapsensa Martan kanssa elokuviin tullut Hannele Niemelä taas eli Lapinsuussa parasta nuoruuttaan.

– Olin muuttanut tänne Yli-Torniolta kauppakouluun ja löytänyt poikaystäväksi tulevan mieheni. Kävimme yhdessä katsomassa kaikki lännenelokuvat ja James Bondit täällä Lapinsuussa. Siskoni kanssa taas huokailimme Elvis-elokuvissa, Niemelä nauraa.

Elokuvat ovat Hannele Niemelän ja hänen lapsenlapsensa Martta Niemelän yhteinen harrastus.

Sitten ajat muuttuivat. Jo 1960-luvulla saapui televisio, ja elokuvissa käyminen väheni paljon. Pian televisioonkin saatiin värit, ja jo 1980-luvulla videonauhureista tuli kodeissa jääkaapin veroinen itsestäänselvyys.

Vastavetona elokuvan ala­mäelle perustettiin vuonna 1986 Sodankylän elokuvajuhlat eli Midnight Sun Film Festival. Viikkoa ennen juhannusta pidettävä tapahtuma on maailmankuulu, ja esityksiin myydään vuosittain noin 30 000 lippua. Lapinsuu ei niistä tuloja saa, se vain vuokraa salinsa juhlien käyttöön.

– Festarit ovat iso tapahtuma tälle kylälle, mutta meidän on elettävä ne 51 muutakin viikkoa vuodessa. Kahtena viime kesänä juhlia ei ole pystytty järjestämään, ja festari-ihmisiä meillä on kyllä ikävä, Sami ja Marja sanovat.

Lappilaiseen tyyliin Salinien elanto nostetaan useasta lähteestä. Elokuvateatterin lisäksi Salinit pyörittävät kirpputori Ekoaittaa.

– Joskus tuntuu, että elokuvateatteri on pelkästään tosi kallis harrastus. Meillä 8 000 asukkaan Sodankylässä on samat elokuvavuokrat kuin Finnkinolla Helsingissä. Alennuksia ei saa, eikä hinnoista voi neuvotella.

Elokuvien näyttäminen ei lyö leiville

Esityksiä on neljänä iltana viikossa ja yleisöä kussakin esityksessä keskimäärin 20 henkeä. Joskus vain yksi tai ei ketään.

Elokuvalipusta maksetulla 10 eurolla on monta jakajaa. Ensin valtio ottaa arvonlisäverona yhden euron. Sitten elokuvasta menee vuokraa neljästä viiteen euroa levitysyhtiölle. Sen jälkeen maksetaan vuokran arvonlisävero.

Samille ja Marjalle jää 4,5 euroa. Sillä maksetaan sähkö, lämmitys ja laitteita varten otetun lainan lyhennykset. Ja viimeiseksi palkkaa itselle.

Korona-ajasta Salinit eivät olisi selvinneet ilman Suomen elokuvasäätiön ja Valtionkonttorin tukea. Sami sai myös yrittäjille suunnattua työttömyyspäivärahaa.

Miten he jaksavat?

– Ihmiset ja elokuvat ovat meille se todellinen palkka. Tämä on kokoontumispaikka, jossa ihmiset näkevät tuttuja ja raataavat ummet ja lammet. Kun porukkaa tulee sisään ja popcornia menee, saa uskoa tulevaisuuteen.

Erkki ja Sanni Salinille elokuvat tulivat aikoinaan isoina keloina postin tai matkahuollon kuljettamina. Vuodesta 2010 lähtien elokuvia ei ole enää saanut esitettäväksi filmiformaatissa.

– Olimme puoli vuotta kiinni, ja mietimme, sijoitammeko digilaitteisiin vai naulaammeko ovet kiinni.

Tietenkin Salinit jatkoivat. Niinpä nykyään elokuvat tulevat Lapinsuuhun nettiä pitkin videotykillä esitettäviksi. Tiedoston koko saattaa olla vaikkapa 180 gigatavua, ja silloin elokuva latautuu puolitoista vuorokautta. Valkokangaskin on hieman eri luokkaa kuin kotikatsomoiden ruudut: peräti 54 neliömetriä.

Korona-ajan kaaoksen keskellä Hollywoodissa päätettiin hieman muuttaa elokuvien tekniikkaa. Sen seurauksena vanhoilla laitteilla ei enää voida näyttää isojen amerikkalaisten elokuvien tekstityksiä.

– En tiedä, mikä muutoksen syy oli, mutta epäilen, että tarkoituksena on vain myydä yrittäjille uusia koneita, Sami arvelee kitkeränä.

Tämä kevät Lapinsuussa onkin sitten katsottu etupäässä kotimaisia elokuvia. Uusi serveri ja lasertykki asennetaan toukokuun aikana. Lasku on 70 000 euroa. Onneksi Elokuvasäätiöltä saadaan tukea, ja Sodankylän elokuvajuhlatkin on yhteistyössä.

Petri Koivula tuli elokuviin Teija Kokkosen kanssa. Petri pitää eniten toimintaelokuvista, mutta Downton Abbeykin käy, koska se on historiallisesti kiinnostava.

Yhteinen 125 minuutin uni Downton Abbeystä on ohi. Kartanossa kuvattiin elokuvaa, ihastuttiin vähän sopimattomasti, kuoltiin ja lopulta kaikki päättyi onnellisesti. Miltä se tuntui lappilaista katsojista?

Petri Koivula sanoi katsoneensa historiallista elokuvaa.

– Kuin olisi katsonut kaksi jaksoa elokuvan pohjana olevaa tv-sarjaa. Mutta kuvasihan se hyvin Britannian luokkayhteiskuntaa. Jos historia olisi mennyt eri lailla, meilläkin olisi voinut sellaista. Onneksi niin ei käynyt!

Hannelen ja Martan mielestä elokuva on sarjan tapahtumien komea lopetus.

Liisa Kuittinen nautti dialogiin piilotetusta huumorista, mutta hän haluaa puhua mieluummin elokuvateatterin merkityksestä paikkakunnalle.

Elokuvat toivat helsinkiläisen Liisa Kuittisen Sodankylään ensin käymään ja siten asumaan. Rakkauskin löytyi lippujonosta.

– Tulin Sodankylään tavallaan Lapinsuun kautta. Vuonna 2013 lähdin ensimmäisen kerran elokuvajuhlille, ja tuttuni oli neuvonut, että linja-autoasemalta kannattaa tulla suoraan tänne jonottamaan lippuja. Jonossa tapasin ensimmäisen kerran tulevan aviomieheni. Myöhemmin rakastuimme, ja minä muutin Helsingistä tänne.

Kuittisen miehellä oli teatterissa vakiopaikka, ja niin on nyt Lisallakin. Tärkeä rutiini on elokuvan alkamisesta kertova taustasihinä, ääni, joka syntyy, kun katsomon takaverhot vedetään kiinni.

– Ilman Lapinsuuta Sodankylä olisi paljon köyhempi. Tämän teatterin pyörittäminen on kulttuuriteko. Ja teatterin tunnuslause on totta: lähde tuvasta, nauti elokuvasta!

Kommentoi »