Pamela Tola teki näyttelijänä läpimurtonsa heti elokuvalla Tyttö sinä olet tähti jo ennen kuin valmistui Teatterikorkeakoulusta. Siitä on pian 15 vuotta. Tolasta tuli yksi Suomen kirkkaimmista tähdistä, mutta kulisseissa hän on tähdännyt elokuvantekijäksi jo kauan. Käsikirjoittajana ja ohjaajana voi itse luoda todellisuutta.

Teräsleidit on Tolan toinen pitkä ohjaustyö. Sen piti olla ensimmäinen, mutta alan rahoitushierarkiat iskivät kasvoille. Nyt Teräsleidit on valmis, ja siitä tulee 2020-luvun ensimmäinen suomalainen elokuvaensi-ilta. Tola toivoo sen olevan osa suurempaa muutosta.

Teräsleidit on kolmen sisaruksen road movie sekä kertomus naisista kolmessa sukupolvessa. Pääosia näyttelevät Leena Uotila, 73, Saara Pakkasvirta, 81, ja Seela Sella, 82. Pirjo Lonka esittää Uotilan hahmon tytärtä ja Linnea Skog tyttärentytärtä. Aviomiesrooleissa nähdään Heikki Nousiainen ja Jani Volanen.

Teräsleidit on aidoista havainnoista ja oikean tuntuisista ihmisistä kertova komedia, jossa on myös draamallisempia tasoja. Osuvan tai onnistuneen komedian taustalla on aina tragedia. Maailmamme on absurdi, ja sille on lupa nauraa.

Se, että elokuvan hahmot ajautuvat omissa epätoivoisissa yrityksissään ääri–tilanteisiin on musta todella koomista, kiinnostavaa ja toki myös traagistakin. Eniten huvittaa se, kun hahmo ajaa itsensä ongelmiin ja sitten syyttää seuraamuksista muita ihmisiä. Vastuun täydellinen välttäminen. Näinhän me välillä toimimme.

Vanhus voi olla leimallisesti negatiivinen ja vähättelevä ilmaus. Elokuvan suhde henkilöihin on se, että vanhempia ihmisiä kohdellaan ihmisinä, ei niin että he olisivat muuttuneet jonkinlaisiksi vanhuksiksi, eikä niin, että heidän tulisi olla nuorempien kaltaisia.

Teräsleidit ei ole kiikkustuolidraamaa. Tavoitteena oli moderni ote, mutta näistä henkilöistä ei tehdä nuoria. He ovat vanhoja ihmisiä, jotka osaavat käyttää aivojaan ja mielikuvitustaan. Huumori, ironia ja keveys pitävät paasaavuuden loitolla.

Oli tärkeää, ettemme meikkaa kuusikymppisiä vanhemman näköisiksi, vaan näyttelijät ovat oikean ikäisiä. Hankaluuksia oli etenkin Seelan aikataulujen kanssa. Hän näyttelee koko ajan. Kuvausajankohta piti löytää hänen teatterityönsä ehdoilla.

Yli kymmenen vuotta sitten sanoin tuottaja Aleksi Bardylle, että haluaisin joskus tehdä tällaisen. Hän kannusti. Alussa ikäeroni henkilöihin jarruttikin paljon. Oivalsin kulman: eri ihmiset kohtaavat elämänsä kriisit ja virstanpylväät eri iässä, kukin persoonansa ja kokemustensa mukaan. Roolihenkilöt ovat vanhoja, mutta teemat sellaisia, joihin voi samaistua monen ikäinen. Itsensä voi löytää myöhäänkin.

Jos on huonossa parisuhteessa ja kokee elävänsä näivettyneesti, syyllistä etsitään ja aina voi sanoa, että se on huono aviomies. Mutta yleensä on muutakin. Miten suhteeseen on päädytty? Jos siinä on elänyt jo 50 vuotta, voiko syyttää vain toista?

Elokuvakerronta näyttää eikä vain luo mielikuvia päähän, joten pitää olla tarkka, ettei julista tai ole yksioikoinen. Henkilöt ovat kärkkäitä, ja se, mitä he sanovat tai tekevät, ei ole aina moraalisesti oikein.

Minut on kasvatettu anarkistisesti ja mun on ollut vähän vaikea sopeutua järjestelmälliseen yhteiskuntaan. Omasta mielestäni olen sopeutunut aika hyvin. Mutta tämä teema kiinnostaa.

Mitä meiltä odotetaan? Mitä jos toimimme sitä vastaan? Millaisia sanattomia sopimuksia ja olettamuksia perheissä on? Tulkitaan, päätellään ja aiheutetaan pahaa mieltä olettamalla, että joku toinen haluaa asioiden tapahtuvan näin.

Kaikki tämä on riipaisevaa ja koomista. Isoa perhedraamaa ei tarvitse kärjistää niin, että joku hakataan. Henkisessä ja arkipäiväisessä kipuilussa on paljon pelissä.

Uskon sen riittävän, että tekee työnsä ammattimaisesti ja hyvin. Tietty leima minulla on silti otsassa, koska en ole saanut elokuvaohjaajan koulutusta. Usein tuntuu, että mun pitäisi jollain auktoriteetilla tai tietynlaisella käyttäytymisellä todistaa kykeneväisyyttäni, eli ottaa esimerkiksi palavereissa tietty ulkoinen rooli. Sellainen vie hirveästi energiaa.

Näyttelijätausta on olennainen osa omaa oppimistani ja ohjaajaksi tulemistani. Kentällä oppimista ei pidä väheksyä. Ohjaajana yritän kommunikoida näytteljöiden suuntaan niin kuin toivoisin, että itselleni kommunikoitaisiin.

Uskon, että jos uskaltaa kyseenalaistaa omatkin ideansa, voi keksiä miten asioita voi tehdä vielä paremmin. Jos varoo koko ajan paljastamasta mitään heikkouksia kenellekään, ei kehity mihinkään, ja sehän on myös äärimmäisen tylsää.

Olin kirjoittanut ennen Teräsleidejä jo erästä toista elokuvaa ja saanut siihen elokuvasäätiöltä kaikki käsikirjoitustuet. Kun säätiön tuotantoneuvoja vaihtui, tuli seinä vastaan. Yhtäkkiä en saanut enää mitään. Keskustelun sävy muuttui.

Tiedän, etten ole ainoa tällaisessa tilanteessa ollut ja että tuet ovat harkinnanvaraisia. On vain hyvä, jos saa kehittävää palautetta tyyliin ”käsikirjoitus ei ole valmis”. Mutta tuntui, että minua ei enää kohdeltu ammattilaisena. Annettiin ymmärtää, että yhtään mikään tässä jutussa ei ole kiinnostavaa: ei tekijät, ei aihe, ei mikään. Se tuntui loukkaavalta, ja tuli olo, että tällaista tarinaa, jossa vanhemmat naiset ovat isossa osassa, ei haluta kertoa.

Se oli surkea vaihe ja kävi itsetunnolle. Levitysyhtiö ja tuotantoyhtiö Helsinki Filmin muut tuottajat uskoivat hankkeeseen, mikä kannusti Aleksia kannustamaan mua. Aleksi tuli myös mukaan Teräsleidien käsikirjoitustyöhön.

Kävin kertaalleen läpi ajatuksen, ettei se tule menemään läpi ja että minusta ei ehkä tule ohjaajaa.

Samalla jokin sielussani huusi, että miksi tässäkin asiassa Suomen pitää olla Euroopan viimeinen. Että jos kaikkialla muualla ei ole tehty mummojen roadtripiä, meilläkään ei kannata? Kun tämä ei edes ole mikään marginaaliaihe.

Lähdin Swingersiin osin ajatuksella, että kunhan olen ohjannut pitkän leffan, kukaan ei voi enää vedota siihen, että eihän sillä ole koulutusta tai kokemusta tai eihän se ole ohjaaja. Jos teen pitkän leffan tosi pienellä budjetilla 17 kuvauspäivässä ja saan sen toimimaan, olen todistanut, että pystyn ohjaamaan elokuvan ja hallitsen sen koneiston.

Me Bardyn kanssa odotimme, että elokuvasäätiön tuotantoneuvojat taas vaihtuivat. Teräsleideille tuli vihreä valo. Kuusi vuotta meni.

Yksi moottori on oma kauhuni. Mitä tapahtuu, kun olen vanha ja yksin? Kun kukaan ei halua kysyä mitään, kukaan ei halua kuulla, kukaan ei halua nähdä. Se on niin surullinen visio. Haluaisin tällä elokuvalla olla luomassa maailmaa, jossa vanhat ihmiset ovat näkyviä, eläviä ja aktiivisia.

Kun tiedän, miten paljon enemmän annettavaa minulla nyt on kuin 20 vuotta sitten, pökerryn ajatuksesta, mitä kaikkea meidän näyttelijäkolmikko on elämässään käynyt läpi. Ja millä lempeydellä, viisaudella ja voimalla he katsovat mua, kun vaahtoan! Mikä menetys ja paradoksi se on, jos vanheneminen nähdään ainoastaan negatiivisen kautta.