Olen kiinnostunut siitä, miten erilaisia kokemuksia meillä musiikin äärellä on. Opiskelukulttuurissa, josta olen 90-luvulla eniten ammentanut nykymusiikin puolella, korostettiin teoreettisuutta, analyyttisyyttä ja rationaalisuutta. Kuunteleminen oli analyyttistä, haettiin rakenteita, hahmotettiin struktuureita, koitettiin ymmärtää musiikkia analyysin kautta. Vastapooli – intuitio ja tunnesisältö – oli akateemisessa kontekstissa jäänyt lähes täysin. Ajattelen, että tunteet ja aistit voisi olla kutsu kuulijalle kokea musiikki intuitiivisesti ja omista lähtökohdista ilman, että tarvitsee tietää, onko tämä säveltäjä opiskellut sen ja sen johdolla ja käyttänyt näitä ja näitä tekniikoita. Se ei ole tarpeen, ellei halua. Se voisi olla myös pieni muistutus meille musiikin ammattilaisille siitä, että nykymusiikin partituuri sisältää muutakin kuin nuottimerkinnät. Meillä on vastuu tehdä elävä esitys, ja säveltäjätkin voivat antaa luvan tai hyväksyä sen, että esittäjät lisäävät partituuriin jotain yleensä tunne ja aisti -osastoon liittyvää asiaa, jota ei pysty kontrolloimaan tai kirjoittamaan. Se tekee musiikista taidetta ja kommunikaatiota.

Minulle annettiin festivaalin suunnittelu taustoituksella, että fokuksessa olisivat kansainväliset huippuvierailut sekä kotimainen ajankohtaiskatsaus. On pitänyt miettiä, mikä on ajankohtaista kansainvälisellä kentällä, mitä nykymusiikkimaailmassa tapahtuu, minkälaisia suuntauksia tai painotuksia tai melkein poliittisia ilmiöitä on liikkeellä, miten musiikki omassa abstraktiudessaan ja ajattomuudessaan on koko ajan kontaktissa ympäröivään maailmaan ja maailman ilmiöihin.

Näen, että 2000-luvun kuluessa nykymusiikkikenttä on valtavasti laajentunut. Diversiteetti on paljon suurempaa, myös hyväksyntä ja ymmärtämys monenlaisia estetiikkoja kohtaan. Ahdas modernismi, jota vielä 80–90-luvuilla ihannoitiin, on saanut ilmaa sisäänsä. 2000-lukua on jossain kontekstissa nimitetty länsimaiden osalta tunneretoriikan vuosisadaksi. Taide-elämään ja ajan henkeen liittyviä ilmiöitä ovat myös keskustelu inkluusiosta ja kaikenlaiset saavutettavuusnäkökohdat sekä sosiaaliseen kestävyyteen ja vastuullisuuteen liittyvät teemat. Eivät kulttuurielämä tai niin sanottu korkeakulttuuri ja taidemusiikki voi suhtautua niin, että nämä asiat eivät liikuttaisi meitä.

Saattaa olla, mutta se ei ole oleellisin asia. Jotakuta voi kiinnostaa, kuinka paljon on naisoletettuja säveltäjiä joukossa, ja jotakuta kiinnostaa se, mitä palkintoja säveltäjät ovat voittaneet kansainvälisesti. Kukin katsoo oman preferenssilistansa kautta. Ja tuota kautta voi hakea vahvistusta asioille, joissa on epävarma. Että jos joku muu on antanut palkintoja jollekin, niin sitten se on varmaan tosi hyvä. Nykymusiikissa on hienoa, että kun olemme koko ajan elävien säveltäjien musiikin kanssa tekemisissä, yhteiskunnassa jo tapahtuvat edistysaskeleet liittyen vaikkapa diversiteettiin ovat läsnä itsestään. Nykymusiikissa se on arkipäiväistynyt asia ja sen takia seikka, jolla mielestäni on ihan turha lähteä ratsastamaan. Se vie fokuksen väärään suuntaan. Teema on tärkeämpi.

Clara on tarkastellut taidetta laajemminkin kuin vain nuottikirjoituksen näkökulmasta. Hän on tutkinut omassa tuotannossaan paljon äänen fyysisyyttä. Että miten soivalla äänellä on melkein joku fyysinen olemus. Musiikissa ei olla ainoastaan kuuloaistin varassa, vaan sitä voidaan prosessoida muiden aistien kautta. Festivaalin teemaan on liittynyt myös se, että ollaan subjektiivisen taidekokemuksen äärellä. Ei tarvitse hakea konsensusta, vaan yksilön kokemus on arvokas. Clara on puhunut siitä, että hän on käyttänyt henkilökohtaisia assosiaatioitaan tai jopa henkilökohtaisia elämänkokemuksia katalysaattorina taiteelle.

Historiallisesti tiedostava vanhan musiikin esittäminen, oli se sitten barokkia, renessanssia, keskiaikaa, on 1900-luvun kuluessa syntynyt vastaliike romantiikan ajan yltiöpäiselle yksilöä korostavalle ilmaisulle ja taiteilijaneromyytille. Jossain vaiheessa mentiin ehkä vähän rationaaliseen ääripäähän historiallisten esittämiskäytäntöjen tutkimuksen kautta. Haettiin järki­peräistä lähestymistapaa historialliseen ohjelmistoon. Kuriositeettiarvo ei kuitenkaan jatkunut loputtomiin, vaan todettiin, että mitä järkeä autenttisuutta on tavoitella, kun pitäisi luoda elävää esitystä elävälle yleisölle. Sieltä nousi seuraava taikasana eli retoriikka. Se nostettiin uudeksi ihanteeksi. Siinä kohtaa minä astun kuvaan ja sen kautta voin perustella itselleni toimintaa tosi monen eri aikakauden musiikin parissa. Musiikin esittäminen on kuin tehokasta puheen pitämistä ja sitä, miten vakuutetaan kuulija omasta asiasta. Ne ovat antiikin ihanteita. Elävän esityksen tarkoitus on luoda kommunikaatio esiintyjien ja yleisön välillä. Oma näkökulmani tässä on nimenomaan esittäjän.

Musica Novan teema on typistetty sanoihin tunteet ja aistit, mutta aistit sisältävät ehdottomasti kehoaistin. Miten nykymusiikkia voisi lähestyä vaikka kehoaistin kautta kuin barokkimusiikkia siellä jossain? Barokkimusiikkiin on satavarmasti vaikuttanut, että se on sävelletty ennen valistusta ja rationalismin nousua. Musiikki on ollut niin paljon enemmän ihmisen kehossa, kehollisuudessa, iholla. Vanha ohjelmisto ei kuitenkaan sinänsä kuulu Musica Novassa. Nämä ovat kaikuja, jotka tuovat perspektiiviä. Musica Nova kertoo siitä, mikä on eniten novaa, uusinta uutta.

Ehdottomasti. Nykymusiikkia on tuntunut vaivanneen taidemusiikin lajeista eniten tietty eksklusiivisuus ja rationaalisuuden odotus. Että täytyy olla sivistynyt ja tietäväinen, että voi edes mennä nykymusiikkikonserttiin. Statementini on: saa tulla avoimin mielin ihan kuka vaan. Kokemus voi olla jotain yllättävää, kehollisella tasolla uutta ja erilaista. Kehomuisti jättää aika pitkät jäljet. Jos menee vain järjellä, kokemus jää pintaan. Mutta se vaatii sen, että täytyy antautua itse alttiiksi. Moni saattaa haluta pitää etäisyyttä yllättäviin tunne- tai kehokokemuksiin, mutta mielestäni nykymusiik­­ki voi olla niille juuri erinomainen laji.

Tiedostan tämän. Toivon, että joku säveltäjä tulee ja sanoo, että tämä on ihan turhaa mössöä, turhaa höpötystä, että tämähän ei liity taiteeseen ollenkaan. Esa-Pekka Salonen kirjoitti Helsinki Biennalen ohjelmakirjassa vuonna 1991: ”Olen täynnä uskoa tulevaisuuteen, sillä puheet nykymusiikin kriisistä ovat täysin paikkansapitäviä. Uuden musiikin pitää olla kriisissä aina. Eläköön yhä uudet umpikujat, nokkelat väistöt, rohkeat syöksyt ja suloinen kitka luovan taiteilijan ja ympäristön välillä, murhaavat lehtiarvostelut ja aplodien pauhu!” Ohjelma saa ja sen pitää herättää tunnereaktioita puoleen tai toiseen.

Keskustelija-palstalla puhutaan kuukauden mielenkiintoisimmista kulttuuri-aiheista ja teoksista niiden tekijöiden kanssa. Musica Nova Helsinki järjestetään 1.–12.3.2023.