Enemmän kuin tuhat sanaa, kuvaa katseleva Harri ajatteli. Keskity yksityiskohtiin, päässä jyskytti. Auto näytti vanhalta ja vaikka kuva oli sameahko, pakettiauton lattialla lojuvat kaksi hahmoa olivat Julia ja Roosa, siitä ei jäänyt pienintäkään epäilystä. Harri puri hampaita yhteen niin, että leukapielissä aaltoili. Vähäiseksi katsottu huoli oli muuttanut hetkessä muotoaan. Se oli kasvamassa ahdistuksen ja pelon kautta vihaksi. Adrenaliini virtasi kuohuina, silti tunteet tuli pitää kurissa.

– En käsitä alkuunkaan, vieressä seisova ja kuvaa itsekin tapittava Tim sai sanotuksi, – kuinka jokin tämmöinen voi olla ylipäänsä mahdollista.

Harri pani Timin ääntä sävyttävän ahdistuksen merkille. Hän suurensi kuvaa peukaloillaan.

– Auto vaikuttaa vanhalta. Heidät on sidottu. Suutkin on tukittu.

– Mein Gott…

Jumala tuskin rientäisi suin päin apuun, Harri ajatteli. Yksi asia vaikutti sen sijaan varmalta. Hänen olisi kyettävä selkiyttämään ajatuksensa tältä seisomalta, muuten kaikki murenisi hallitsemattomaksi kaaokseksi. Pelko, raivo tai vihakaan eivät auttaisi. Mielenhallinnan herpaantuminen olisi syvin sudenkuoppa, johon hän voisi uhan edessä langeta.

Tilanne kysyi hermojen hallintaa ja kykyä sysätä siviiliminä syrjään, olkoonkin kuinka hankalaa tahansa. Huolestuneesta isästä analyyttiseksi rikostutkijaksi kuoriutuminen vaatisi päättäväisyyttä ja kirkkaana säilyvää logiikkaa, etenkin, kun avuntarpeessa oli oma tytär.

Leppoisaksi kuviteltu kesäloman alku oli muuttunut painajaiseksi yhdessä silmänräpäyksessä. Vaikka totuus iski säälimättömänä vasten kasvoja, pää olisi pidettävä kylmänä.

Tytöt on kaapattu, Harri sanoi metallisen kovaksi muuttuneella äänellä. – Keneltä kuvaviesti on peräisin, ehditkö jo tarkistaa sen?

Puhelinta tapittava Tim ei ollut saada sanaa suustaan.

Harri luetteli viestin yhteyteen kirjautuneen numeron. Suuntanumerot viittasivat Suomeen.

– Kuulostaako tutulta?

Tim pudisti päätään.

– Ei vähääkään. Kuten sanoin, en jaksa ymmärtää sitäkään, mistä hän on saanut numeroni.

Katseet kohtasivat.

– Hän? Harri kysyi kulmat kurtussa. – Kuulostaa ihan siltä kuin tietäisit, kenestä on kyse.

– Hän tai he, kuka ikinä kyseeseen tuleekaan.

Harri tunsi kouraan jääneen puhelimen värisevän.

Huolestuminen paistoi Timin kasvoilta.

– Taisit saada uuden viestin, Harri sanoi ja ojensi kännykän Timille.

Tämä tarttui vapisevin käsin puhelimeen ja tarkisti viestin.

– Näytä, Harri pyysi ja Tim ojensi laitteen takaisin.

Viesti oli lyhyt ja ytimekäs.

Tiedän teidän etsivän tyttöjä. Se on turhaa. Palaan sopivaksi katsomanani ajankohtana asiaan.

Harri nielaisi. Viestin lähettäjä, kuka ikinä olikaan, taisi olla tosissaan.

– Viesti tuli uudesta numerosta, hän totesi.

– Mitä tarkoitat? Tim kysyi hermostuneena.

– Edellinen kuvaviesti ja tämä äsken tullut, ne saapuivat eri numeroista.

– Joten? Tim sanoi kysyvästi.

– Lähettäjä vaihtaa numeroita hankaloittaakseen viestien alkuperän selvittämistä ja puhelimen paikantamista. Molemmat viestit on lähetetty prepaid-liittymistä, niin luulen.

– Luulet? Tim toisti.

– Tiedän kokemuksesta, Harri oikaisi, kun ei pitänyt itsekään luulotteluista.

Tim peruutti terassin portilta laiturille ja oli horjahtaa päistikkaa veteen. Molempien sisällä myllersi, Timiä tukemaan ennättänyt Harri ajatteli, se ei ollut suurikaan ihme.

– Mitä seuraavaksi tapahtuu?

Harri irrotti Timiä tukeneen otteensa ja toivoi miehen pysyvän omin avuin tolpillaan.

– Hyväksytään tosiasia ja pyritään ajattelemaan johdonmukaisesti. Tytöt on kaapattu, meillä on siitä kuvatodiste. Jos tilanteesta pitäisi löytää jotain lohduttavaa, he ovat sentään hengissä.

Tim henkäisi toivottomana. – En näe tässä suurtakaan lohdun aihetta.

– Tim, Harri sanoi ja laski kämmenensä tämän olalle, – olen ehtinyt kokea työni tähden monenmoista. Luota sanaani. Hyvää on se, että tytöt ovat elossa ja me saimme siitä tiedon, ei anneta sen ajatuksen hämärtyä hetkeksikään.

Tim pudisti päätään.

– Sydän särkyy, kun ajattelen Roosaa jonkun mielipuolen kynsissä.

Harrin ajatus riensi toisaalla. Surkuttelujen sijaan hän pohti jo seuraavia siirtoja ja sitä, mitä niistä seuraisi. – Usko, kun sanon. Realiteetit ovat puolellamme. Jos sieppaajan päätarkoitus olisi tehdä Roosalle ja Julialle jotain pahaa, hän tuskin lähettäisi meille ainuttakaan viestiä. Sille on oltava jokin muu selitys. Ensimmäisenä mieleen tulee kiristys.

Timin silmiin oli ilmaantunut surullinen, täydellisestä epätietoisuudesta kertova sävy.

– Yleisin motiivi on raha, Harri vastasi omaan kysymykseensä. – Tuleeko mieleesi ainuttakaan ihmistä tai muuta tahoa, joka haluaisi kiristää sinua tai teitä? hän kysyi. Mahdollisesti meitäkin, Harri ajatteli heti perään, tosin kukaan tuskin yrittäisi kiristää häntä tai Nooraa lunnasrahojen toivossa, se olisi liiankin kaukaa haettua. Tim ja Aija Brunnerin kohdalla todennäköisyys oli suurempi. – Onko lähipiirissäsi ketään, jolla olisi motiivi toimia näin?

Tim keikutti leukaansa.

– Ei tule ainuttakaan ihmistä mieleen, vaikka kuinka miettisin.

Harrin huomio siirtyi lahden poikki laitureille. Hän näki Caramian korkealla kohoavan maston ja sen läheisyyteen siirtyneen Nooran. Senkin, kuinka vaimo pani katsekontaktin merkille ja levitteli kysyvästi käsivarsiaan. Kello käy, Harri ajatteli, aikaa ei olisi hukattavaksi. Hänen pitäisi ilman muuta toimia, kunhan vain tietäisi miten.

– Satamaa on turha käydä tämän tarkemmin läpi, tytöt tuskin ovat täällä enää. Kaappaajalla on meihin nähden etulyöntiasema, hänhän lupasi palata asiaan.

Tim istahti laiturille ja painoi päänsä kämmeniin. – Verdammt…, hän kirosi saksaksi.

Nyt ei ole oikea hetki vaipua epätoivoon, Harri ajatteli. Erityisesti hänen olisi terästäydyttävä, ilman sitä toivottomuuden seuraukset saattaisivat koitua kohtalokkaiksi.

– Ehdotan, hän aloitti ja joutui pitämään lyhyen mietintätauon oikeat sanat löytääkseen. Nikanderin nimeä ei kannattaisi tässä vaiheessa mainita, se vain lisäisi ahdistusta.

Tim nosti murheen sävyttämän katseensa. – Ehdotat mitä?

– Mene veneelle ja palaa tänne Aija ja Noora mukanasi. Käske Sofian jäädä veneelle vahtiin. Jonkun on päivystettävä Caramialla siltä varalta, että jotain vieläkin odottamattomampaa tapahtuisi.

– Voisiko se olla mahdollista? Tim havahtui kysymään, ja Harri oli näkevinään toivonkipinän tämän silmissä. – Että kyse olisikin pelkästä pilasta ja tytöt ilmaantuisivat takaisin veneelle?

– Kaikki vaihtoehdot on huomioitava, Harri vastasi. Hän lausui sanat vain Timiä rohkaistakseen.

– Entä sinä? Tim kysyi. – Mitä aiot seuraavaksi?

– Palaan ravintolaan, Harri sanoi ja vilkaisi olkansa yli. – Ehdin panna ulkona sijaitsevan valvontakameran merkille, hän jatkoi. – Sopii vain toivoa, että se on ollut toiminnassa eikä pelkkä tyhjä kuori, toisinaan niitä asetellaan sinne tänne vain pelotteeksi.

Tim tuijotteli eteensä. Liikkeelle lähtö otti aikansa. Harri auttoi tämän seisoville jaloilleen.

– Tuo Aija ja Noora tullessasi. Jos haluat jättää uutisten kertomisen minun huolekseni, sekin sopii, Harri sanoi ja passitti Timin matkaan.

Kahta minuuttia myöhemmin hän seisoi uudelleen baarimikon edessä.

– Löytyivätkö tytöt? kyyppari tiedusteli.

– Eivät, Harri totesi ykskantaan, – mutta ehdin panna rakennuksen rannanpuoleiselle kulmalle asetetun valvontakameran merkille. Onko se käytössä vai roikkuuko lappeen alla pelkkänä rekvisiittana?

Baarimikko nosti anniskelemansa valkoviinilasit tarjottimelle ja tarjoilija kävi noutamassa juomat.

– Kuvittelisin sen olevan käytössä, mies totesi.

– Kuvittelisit, Harri toisti. – Mitä, jos unohdettaisiin kuvittelut ja puhuttaisiin tietämisestä?

Baarimikko nojautui tiskiin ja katsoi Harriin kasvot kallellaan. Mies oli selvästi kahden vaiheilla.

– Hetkinen. Oletko tosiaan poliisi, kuten aiemmin väitit?

– Olen, Harri vakuutti.

– Saisinko nähdä jonkun dokumentin?

– Toki, Harri sanoi ja kaivoi lompakon taskusta. Rikospoliisin virkamerkki löytyi ajokortin takaa omasta lokerostaan. – Siinä, Harri totesi, kun lätkä läimähti tiskiin.

Baarimikko vilkaisi merkkiin ja nyökkäsi.

– Ainakin se näyttää viralliselta, tämä tuumasi. – Voi olla väärennettykin, ei sen puoleen.

– Jatketaan valvontakamerasta, Harri sanoi tapahtumia jouduttaakseen. Mitä kauemmin sieppauksen selvittäminen kestäisi, sitä kimurantimmaksi tehtävä muodostuisi.

– En tiedä siitä mitään, kameran käyttö on jäänyt muutenkin pomon murheeksi.

– Ja pomo on missä? Harri kysyi ja sujautti samalla virkamerkkinsä takaisin lompsaan.

– Helsingissä. Lupasi palata illalla tai huomenissa, kyyppari sanoi ja pyyhkäisi tiskiä rätillään.

Harri räpäytti silmiään. Kahdesti.

– En jouda odottamaan, hän vastasi. – Missä voin tutkia tallenteita, jos niitä on kerran olemassa?

Baarimikko epäröi edelleen. Varovaisuudessa ei ollut sinällään mitään pahaa, Harri ajatteli, asioiden kyseenalaistaminen oli joskus suositeltavaa. Kikkailulle ei ollut kuitenkaan aikaa.

– Voin soittaa esimiehelleni Turun rikospoliisiin, jos haluat keskustella hänen kanssaan luvista ja sen semmoisista, Harri sanoi puhelin soittovalmiina.

Ilmeestä päätellen mies ajatteli kuulemaansa. Ja nytkäytti sitten päätään takavasemmalle.

– Keittiön ovesta sisään ja oikealle. Toimisto löytyy patapesukoneen takaa tilan perältä.

Kokkien kummastelevat katseet merkille pannut Harri löysi tiensä toimistoon. Loisteputket syttyivät räpsähdellen. Harri istahti sekaisia paperipinoja rönsyilevän pöydän eteen ja jäi tarkastelemaan mustavalkoista valvontakuvaa toistavaa laitetta. Vaikka tehtävään olisi kaivattu tietotekniikkaan perehtynyttä ammattilaista, hän uskoi selviytyvänsä omin voimin.

Harri otti tuolilla paremman asennon. Näki laitteen alas painetun nauhoitusnäppäimen ja sen, kuinka painiketta koristi vihreä valo, tallennus oli siis oletettavasti päällä.

Harri terävöitti katseensa laitteen käyttöpaneeliin, pysäytti nauhoituksen ja painoi vasemmalle osoittavaa nuolinäppäintä. Laitteen kuvaruudussa välkkyvä aikajana ja samalla kuva vilistivät silmissä. Harri tarkisti kellonsa ja etsiytyi tallenteella puolta tuntia aikaisempaan ajankohtaan. Tallennuskuvat liikkuivat nykäyksittäin, ja Harri pelkäsi hosuvansa liikaa, jotain tärkeää saattaisi jäädä kiireessä huomiotta.

Hän huomasi ylittäneensä itse asettamansa aikamääreen useammalla minuutilla ja päätti palata takaisin, jälleen ruutu ruudulta ja hetki hetkeltä. Samassa kameraan ilmaantui jotain kuin tilauksesta. Pakettiauton tarkkaa väriä oli mahdotonta tunnistaa, merkkikään ei kävisi tästä kulmasta helposti selville. Harri laski tallenteen liikkeeseen auton pysähtyessä. Hän näki pakettiauton vasemman kyljen ja katon yläviistosta. Senkin, kuinka auton vastakkaisella puolella kuljettajan ovi avautui. Joku nousi autosta, siltä vaikutti. Minne ihmeeseen tämä katosi?

Harri kelasi auton saapumisen uudelleen nenänsä eteen. Kuljettajan ovi avautui ja sulkeutui, se oli selvää. Nousiko joku autosta vai raottiko vain ovea, se oli toinen asia. Harri pyyhkäisi silmiään. Vain nähdäkseen seuraavassa hetkessä kameraan tallentuneet Julian sekä Roosan. Sen, kuinka nämä kulkivat auton ja ravintolan seinän välistä. Senkin, kuinka auton tavaratilaan johtava sivuovi aukesi, ja tytöt jähmettyivät aloilleen.

Mitä hittoa? Puhuiko joku heille auton sisältä? Liukuovi pysyi auki. Tytöt tuijottivat auton tavaratilaan, seisoivat vain ja toljottivat eteensä. Nousivat lopulta autoon. Tavaratilan ovi liukui kiinni ja auto seisoi aloillaan useamman minuutin.

Harri kelasi kohdan uudelleen alkuun aikaikkunan tarkistaakseen. Auto näkyi tallenteella vajaat kolmisen minuuttia, kunnes kuljettajan ovi kävi uudelleen ja auto lipui kameran ulottumattomiin. Samassa keskittyminen herpaantui, kun keittiön suunnalta kantautui tutuilta kuulostavia ääniä. Harri nousi tuolilta ja siirtyi ovensuuhun.

– Mitä taivaan tähden täällä oikein tapahtuu? Nooran hermostunut ääni kysyi jo matkan päästä.

Harrin kivettynyt ilme oli paljonpuhuva.

– Mistä on kyse, Harri? Aijakin ihmetteli. – Tim ei suostu kertomaan meille mitään, eikä…

Toimistokopin kynnykselle pysähtynyt Harri nosti kämmenensä.

– Odottakaa, hän sanoi ja katsahti kolmikon keittiöön johdattaneeseen baarimikkoon. – Tulisitko käymään? hän pyysi, ja baarimikko käveli huoneeseen. Tämän jäljissä seuranneet Tim, Aija ja Noora seisahtuivat yhtenä rykelmänä ovensuuhun.

Harri palasi työpöydän viereen, istuutui ja kehotti baarimikkoa siirtymään lähemmäs.

– Odota, lasken valvontakameran tallenteen kohta liikkeelle, hän totesi ja palasi taas kohtaan, jossa pakettiauto ilmestyisi kuviin. – Tuossa, hän sanoi ja seisautti kuvan. – Tunnistatko auton?

Baarimikko nojasi kämmenensä Harrin olkaan ja kumartui katsomaan.

– Tutunnäköinen Hiace, vaikkei kuvakulmassa ja tallenteen laadussa kehumista olekaan.

– Toyota Hiace? Harri toisti. – Kenen autosta tässä puhutaan?

– En voi mennä tuosta täyteen takuuseen, mutta… Jaa-a, minusta tuo näyttää yhden paikallisen tyypin kärryltä. Hän omistaa ikivanhan ruskean Hiacen, sitä romua on tuskin katsastettu vuosiin.

– Jonkun nauvolaisen auto? Harri kysyi. – Täältä kyliltä?

– Niin, mies vahvisti. – Yhden Nikanderin. Tuure taitaa olla etunimi.