Helle kiristi otettaan. Tunnelmat olivat muuttumassa muutenkin tuskaisiksi. Nauvon vierasvenesatama täyttyi äärimmilleen veneilijöistä ja maitse saapuneesta väestä. Maita pitkin, eikä vesitse, lokkien liitelyä seuraillut Harri jäi miettimään. Mikäli Tuure Nikander olisi päättänyt paeta autoineen mantereelle, tämä olisi ottanut niin tehdessään tietoisen riskin.

Koska Nikander oli kotoisin Nauvosta, hän tunsi varmuudella lossimatkaan liittyvät lainalaisuudet. Senkin, että odotusaika voisi muodostua pakenemisen kannalta ongelmaksi, olkoonkin, että miehen hallusta löytyisi paikallisasukkaiden lauttaliikennöintiin liittyvä etuajo-oikeus.

Ei, Harri päätteli, niin ajattelematon Nikander tuskin olisi. Taivaalla viipyillyt huomio palasi terassipöydässä istuviin, kun Tim avasi suunsa. – Lienee viisainta, että palaamme Aijan kanssa veneelle.

Tim oli todennäköisesti oikeassa, Harri ajatteli. Aija Brunner näytti niin järkyttyneeltä, että tästä tuskin olisi apua tyttöjen etsinnöissä.

– Pidetään puhelimet päällä ja jatkuvasti käden ulottuvilla, Harri totesi pariskunnan tehdessä lähtöä. – Ilmoittakaa välittömästi, jos jotakin uutta tai muuten tärkeää sattuisi tapahtumaan.

Tim nyökkäsi sanattoman vastauksen ja kaksikko poistui toisiinsa tukeutuen matkoihinsa.

– Soitan kohta esimiehelleni ja pyydän apua, Harri huikkasi Brunnerien perään ja kiinnitti huomionsa pöytään jääneeseen Nooraan. Ihmiset reagoivat stressitilanteissa eri tavoin, hän ajatteli. Tim horjui epätoivon partaalla ja Aija oli muuttumassa hyvää vauhtia mykäksi, eteensä tuijottavaksi zombiksi. Nooran kohdalla tilanne oli toinen ja tälle kovin tyypillinen. Huolestuminen sai tämän hyperaktiivisella tavalla levottomaksi.

– Mitä aiot tehdä tytöt löytääksesi? Noora kysyi Brunnerien mentyä. – Täytyyhän tässä johonkin ryhtyä, eikä vaan päivitellä tapahtunutta ja levätä laakereillaan.

– Päätön säntäily ei auta, kun aloite on kaappaajalla. Kuten sanoin, soitan kohta Olkulle ja…

– Kollegoistasi ei ole hiukkaakaan apua. Tytöt voivat olla jo mantereella, Noora parahti, – etkä sinä laita tikkua ristiin. On siinä meillä ansioitunut rikospoliisi.

Rauhallisena pysytteleminen alkoi käydä entistä työläämmäksi, Harri ajatteli hammasta purren.

– En usko Nikanderin suuntaavaan Paraisille, Noora, Harri totesi vakavana. – Se olisi lossiliikenteen takia liian hidasta ja riskialtista. Hän todennäköisesti arvaa meidän tarkistaneen valvontavideot. Ravintolan valvontakameran alle ajaminen saattoi olla tietoinen teko. Ehkä hän haluaa, että etsimme nimenomaan autoa. Tätä pitää nyt miettiä rauhassa. Nauvosta voi paeta useisiin ilmansuuntiin joko maitse tai meritse, umpimähkäinen ryntäily tuskin tuottaa tulosta.

– Miettiä rauhassa? Noora sähähti ja nousi tuoli kolisten pöydästä. – Ei tulisi mieleenkään jäädä toimettomana odottelemaan, kun tytär on hengenvaarassa, hän tiuskaisi ja katsahti ympärilleen.

Harri tapitti vaimoaan yläviistoon ja kaivoi taas puhelimen taskustaan. – Mitä aiot?

– Saa nähdä, Noora henkäisi lohduttomasti. – En voi kököttää aloillani tekemättä mitään. Käyn veneellä vaihtamassa paremmat jalkineet ja lähden tutkimaan paikkoja.

– Lähdet minne? Harri kysyi, vaikka arvasi jo, ettei Nooraa pysäytettäisi noin vain.

– Kierrän laiturit ja rannat uudelleen läpi. Käyn kirkolla ja tuolla saaristotien suunnalla. Etsin niin kauan, että löydän Julian ja saamme hänet takaisin.

– Odota, Harri ehti sanoa, kun Noora kääntyi pois, riensi terassin portista laiturille ja suuntasi määrätietoisin askelin kohti vierasvenesatamaa.

Helvetti, Harri ajatteli. Ja katsoi puhelintaan. Olavi Ahon numero löytyisi sekunneissa.

– Terve, Olkku kuului vastaavaan, – satuitkin soittamaan kreivin aikaan.

– Nyt ei…

– Tiedossa on kerrankin mukava ja tunnelmallinen ilta. Asiantunteville neuvoille löytyisi käyttöä.

Illasta oli tulossa kaikkea muuta kuin mukava ja tunnelmallinen, Harri kirosi mielessään.

– Sain sovittua treffit unelmieni naisen kanssa, Olkku jatkoi. – Lupasin valmistaa tälle päivällisen, samasta syystä olen parhaillaan kauppahallissa. Kysymys kuuluukin: nautaa, possua vai kalaa?

– Olkku…, Harri yritti taas sanoa väliin.

– Ja ruokaan liittyen, tämä jatkoi innoissaan, – puna- vai valkoviiniä, mitä sanoo Hirvikallio?

– Kuuntele, Harri pyysi aiempaa painokkaammin. – Olemme Nauvossa ja Julia on siepattu.

Harrin sanoja seurasi täydellinen hiljaisuus. Kunnes Olkku puhkesi taas puhumaan.

– Heh. Aprillipäivästä on jo aikaa, Hartsa.

– Tämä ei ole pilaa. Julia katosi kaverinsa kanssa reilu tunti sitten ja minulla on hyvä syy epäillä sieppausta. Tapahtuneesta on valvontakameran tallentamaa kuvaa. Sen lisäksi saimme kaapparilta viestin. Tässä on tosi kyseessä, Olkku.

– Kaverin? Olkku sanoi. – Kenestä toisesta sinä Julian lisäksi puhut?

– Roosa Brunnerista, Nooran naisystävän tyttärestä. Tytöt ovat samanikäisiä, molemmat kolmentoista. Saavuimme eilen Nauvoon Brunnerien purjeveneellä. Nukuttiin yö laiturissa. Syötiin äsken lounasta, tytöt lähtivät omille teilleen ja katosivat. Istun L’Escale-ravintolan terassilla kymmenen metrin päässä heidän käyttämästään kumiveneestä ja mietin seuraavaa siirtoa.

– Oletko tosissasi? Olkku halusi varmistua.

– En vitsailisi ikipäivänä mistään näin vakavasta, Olkku, tiedät varsin hyvin.

– Uskotaan, Olkku sanoi. Samassa äänensävy muuttui. – Olet siis varma, että tytöt on siepattu?

– Sataprosenttisen varma. Epäiltykin saattaa olla jo tiedossa. Sanooko Tuure Nikanderin nimi sinulle mitään?

– Sanoo, Olkku joutui myöntämään. – Perhana soikoon, Harri, nyt pitää oikein istahtaa miettimään tätä.

Parasta onkin miettiä, Harri ajatteli. He tarvitsisivat kaiken saatavilla olevan tuen ja avun.

– Lähetän sinne partioita avuksi, se on selvä.

– Milloin?

– Heti tämän puhelun jälkeen, Olkku vahvisti.

– Montako? Harri kysyi.

– Niin monta kuin lähiseuduilta irtoaa. Ota huomioon, että matkaan kuluu oma aikansa.

Tunnista kahteen, Harri arveli. – Tarkista samalla, josko lähettyvillä seilaa rajavartioston tai meikäläisten partioveneitä, mereltä käsin matka voisi taittua nopeammin.

– Teen kaiken voitavan, jotta saatte sinne tukijoukkoja, Olkku lupasi. – Voi olla, että unohdan päivälliset ja lähden itsekin. Muista pitää minut jatkuvasti tilanteen tasalla.

Harri lupasi toimia pyydetysti ja Olkku palasi ääneen.

– Otan seuraavaksi muutaman puhelun. Mitä siellä tällä hetkellä tapahtuu?

Harri vilkaisi ympärilleen.

– Paikka kuhisee väkeä. Noora lähti etsimään tyttöjä jalkaisin, Brunnerit ovat liian järkyttyneitä tehdäkseen paljoakaan etsinnän eteen, he palasivat veneelle. Yritän saada kaiken mahdollisen tiedon Nikanderin liikkeistä ja…

– Vältä tyhmiä riskejä, Harri, Olkku muistutti, kun Harri nousi pöydästä. – Tyypin taustat tunnetaan, hän saattaa toimia arvaamattomasti.

Arvaamaton ja mahdollisesti sitäkin pahempi, ravintolan sisään suuntaava Harri ajatteli.

– Pitää mennä. Ollaan yhteydessä, hän ilmoitti ja oli jo lopettamaisillaan puhelun.

– Varovasti ja järjellä, Olkku ennätti ohjeistaa vähän ennen kuin yhteys katkesi.

Harri painoi kännykän taskuun ja käveli askareisiinsa palanneen baarimikon luo.

– Annatko Nikanderin osoitetiedot vielä kertaalleen, taisin unohtaa ne kaikessa kiireessä.

Kyyppari kirjoitti osoitteen paperille. – M niin kuin Metsätie. Toivottavasti muistin numeron oikein.

– Kuinka kaukana paikka mahtaa olla? Harri tiedusteli.

– Reilun kilometrin päässä täältä, hyväjalkainen kipaisee sinne tuossa tuokiossa.

Jalan tarpominen ei tulisi kyseeseen, Harri ajatteli, kaikki liikenevä energia oli viisainta säästää tiukan paikan varalle. – Pitää saada auto alle. Liikenisikö joltain lainaksi?

Baarimikko pudisti päätään. – Paha mennä suoralta kädeltä sanomaan.

– Kai täällä nyt auto sentään jollain on, hitto soikoon. Sinulla, kokeilla tai jollakulla tarjoilijoista.

Baarimikon liike pysähtyi.

– Olet harvinaisen sinnikäs tapaus, tämä tuhahti ja työnsi käden taskuunsa. Avain lennähti kaaressa tiskin yli. – Punainen Vespa ravintolan takaoven vieressä. Kymppi bensoihin ja asia on sillä sovittu. Palauta skootteri ehjänä, työvuoroni loppuu parin tunnin kuluttua.

Harri oli ennättänyt syöttää Nikanderin osoitteen puhelimeensa ja löytää sen karttahausta. Hän kääntyi mennäkseen, kun aikaa ei ollut hukattavaksi.

– Odota, kyyppari huudahti ja Harri seisahtui ovensuuhun. Mies ilmestyi kypärää pidellen tiskin takaa. – Potta oli unohtua. Käsittele Vespaa kuin omaasi, se sattuu olemaan vaimoni silmäterä.

Lähistöllä sijaitsevalle Metsätielle oli kuviteltua helpompi löytää. Harri sammutti skootterin säksättävän moottorin ja varmisti puhelimesta osuneensa oikeaan osoitteeseen. Hän riisui kypärän ja jäi tienvarteen tunnustelemaan tilannetta.

Nikanderin kotitalo sijaitsi parinkymmenen metrin päässä Metsätieltä. Kyseessä oli vanhaa rintamamiestaloa muistuttava rakennus, eikä rakennuksen kunnossa näyttänyt olevan hurraamista. Harri käveli lähemmäs talolle toistuvasti vilkuillen.

Vaaleanvihreäksi maalattu torppa oli nähnyt jo parhaat päivänsä. Sen laudoitus hilseili ja peltisiä ikkunalautoja koristivat ruosteiset vanat. Verhot oli vedetty tiiviisti ikkunoiden eteen. Harri siirtyi pensasaidan suojissa lähemmäs. Tontille johtava pihatie puski heinää ja rikkaruohoja. Punainen postilaatikko seisoi yksinäisenä ja säiden haalistamana.

Villiintynyttä pihatietä mittaillut huomio siirtyi ränsistyneen päärakennuksen kautta vinossa seisovaan, oletettavasti punamullalla värjättyyn piharakennukseen. Missään ei erottunut liikettä. Harri mietti aikeidensa oikeutusta. Aktiivipalveluksessa näin omatoimisesti ei sopisi missään nimessä menetellä, hän ajatteli, kaikki mahdolliset ohjesäännöt ja poliisin viralliset proseduurit kieltäisivät riskejä kaihtamattoman sooloilun yksiselitteisesti.

Harri pyyhkäisi hien kastelemaa otsaansa. Samalla hän tuli pyyhkäisseeksi myös toimintaa rajoittavat virkavelvoitteet mielestään. Hän ei ollut täällä virallisella asialla vaan yksityishenkilönä ja kyse sattui olemaan hänen omasta tyttärestään. Julian ja Roosan hyvinvointi oli vaakalaudalla, siinä mielessä hänelle ei jäisi vaihtoehtoja.

Harri kyyristyi pensasaidan suojiin ja sääti puhelimensa hiljaiselle. Varmisti vielä kertaalleen sen, ettei pihapiirissä erottunut liikettä. Veti keuhkonsa kertahenkäyksellä täyteen, otti suunnan rehevöityneen nurmen poikki talon seinustalle ja pinkaisi liikkeelle.

Päärakennuksen tuntumaan juoksujalkaa sännännyt Harri jäi tasaamaan hengitystään. Katse sattui räystäskourun viereen jääneeseen lapioon. Kun muuta kättä pitempää ei ollut sattunut mukaan – mistään tuliaseista puhumattakaan – Harri tarttui lapionvarteen ja hiiviskeli talon kulmalle. Etupihalla ei näkynyt liikettä. Harri vilkaisi tielle, eikä nähnyt sielläkään ketään. Huomio palasi vinoon painuneeseen piharakennukseen. Nippanappa auton mentävät pariovet ja ruosteinen, luokiltaan vääntyneet ovet lukitseva metallisalpa, hän pani merkille. Mikä lie varastorakennus tai pahainen autotalli, Harri ajatteli ja kyyristi niskaansa.

Hän hiiviskeli ikkunan alitse asuinrakennuksen julkisivun viereen ja näki sisään johtavat kiviportaat kolhiintuneine metallikaiteineen. Sydän hakkasi hulluna. Oli hengiteltävä hetki ja kuunneltava. Portaiden vieressä tuoksui syreenille ja lahonneelle puulle. Jossain haukkui koira, kauempaa kuului perämoottorin vaimea ujellus. Rauhoitu, tasaa hengitys ja keskity, Harri käskytti itseään.

Hän siirtyi portaille ja kokeili ovenkahvaa. Ovi ei ollut lukossa vaan aukesi natisten. Harri puristi lapionvartta ja hiipi porstuaan. Pysähtyi helteiden lämmittämään seisovaan ilmaan ja huomasi syreenien tuoksun kadonneen. Talossa haisi ummehtuneelle pölylle ja pinttyneelle lialle. Varaudu yllätyshyökkäykseen, Harrin päässä kumisi.

Yksi porstuan ikkunoista oli rikki, reikää koristi luonnonvalossa kiiltelevä hämähäkinseitti. Lattialla lojui kuteistaan rispaantunut räsymatto. Oli sekalainen rivistö loppuun lintattuja kenkiä ja lukuisten paikkojen koristamat suuret kumisaappaat. Peremmälle johtava ovi oli jäänyt raolleen, ja Harri päätti raottaa sitä lisää. Edessä aukesi varsinainen eteinen. Oli kolme eri suuntiin johtavaa ovea, joista keskimmäinen oli sekin auki. Paikoilleen jähmettynyt ja talon ääniä kuuntelemaan keskittynyt Harri tähysti kynnyksen yli. Hän näki ikkunan vieressä seisovan keinutuolin ja seinälle ripustetun meriaiheisen, aavistuksen vinoon painuneen taulun. Ote lapiosta kiristyi.

– Poliisi, hän sanoi vaimeammin kuin oli alkujaan tarkoitus ja otti yhden tupaa kohti suuntaavan askeleen. – Nikander, poliisi on paikalla, Harri sanoi kuuluvammin ja kurkisti ovelta molempiin suuntiin. Tuvan hämärissä ei näkynyt ristinsielua. Harri peruutti eteiseen, raotti kulkusuunnassa oikealle jäävää ovea ja näki yläkertaan johtavan portaikon. Ennen vintille siirtymistä, Harri ajatteli kuumeisesti, eteisen vastakkaisella puolella sijaitseva tila pitäisi niin ikään tarkistaa. Hän käveli eteistilan poikki ja pysähtyi ovelle.

– Nikander, hän sanoi ääntään terästäen ja odotti muutaman ohimenevän sekunnin. – Poliisi tässä, tule rauhallisesti ja kädet ylhäällä näkyviin.

Talovanhus pidätti hengitystään, kuten Harrikin.

Samassa ulkona kilahti, ja Harri höristi korviaan. Hän palasi eteisen kautta porstuaan. Näki rikkoutuneen ikkunan läpi, kuinka toinen piharakennuksen pariovista retkotti raollaan. Meni kaikki aistit virittyneinä ovesta, laskeutui portaat ja suuntasi lapionvartta pitelevät sormet valkoisina pihan poikki. Pysähtyi metallisalpaansa roikottavan oven tuntumaan ja raotti sitä lisää. Siristi silmiään, kun näkö ei tahtonut heti terävöityä piharakennuksen hämäriin. Erotti lopulta peräseinän läheisyydessä selin seisovan, pesäpallomailaan tarttuneen romuluisen miehen ja sen, kuinka tämän lattialankuille laskemasta kangaskassista pilkotti punertavapäinen kirveenvarsi.