Harri horjahti ja kirosi ääneen. Pikkuruinen kumivene tuntui kiikkerältä jalkojen alla.

– Ei täältä mitään ihmeellisempää löydy, tyhjää täynnä, hän totesi kuin itsekseen. – Selvisikö puhelinasia?

Veneellä käynyt ja ravintoloiden läheisyydessä sijaitsevat laiturit tarkistamaan ehtinyt Tim katsoi alaviistoon. – Tyttöjen puhelimet olivat Caramiassa hytin pöydällä.

– Hemmetti. Missä muut ovat? Harri kysyi.

– Sofia jäi veneelle, jos tytöt vaikka sattuisivat ilmestymään sinne. Aija ja Noora käyvät muita sataman laitureita läpi ja kyselevät ihmisiltä, josko joku olisi nähnyt heitä.

Harri vilkaisi kelloonsa ja kellosta merenpintaa pitkin edessä aukeavalle lahdelle.

– Tästä on vasta varttitunti, kun he lähtivät soutelemaan.

Tim tarkisti hänkin kellonsa ja nyökkäsi. – Siinä mielessä he eivät voi olla kaukana.

Harri horjahteli kumiveneen keskipenkin yli ja tarttui kaksin käsin laiturin reunaan.

– Melkoinen silmänkääntötemppu, hän totesi kuivalle maalle päästyään.

– Kävitkö jo ravintolassa? Tim kysyi. – Ehkä he menivät ostamaan jäätelöä tai muita herkkuja, annoin Roosalle vähän taskurahaa jo aamulla.

Laiturille könynnyt Harri oikaisi vartensa ja katsoi L’Escale-ravintolan asiakkaista täyttyneelle terassille.

– Ehdin jo vilkaista ohimennen sinnekin, hän vastasi siirtäen huomionsa etäämmällä kelluvaan Najaden-ravintolalaivaan.

– He voivat olla vaikka vessassa, Tim päätteli. – Tuskin tässä hätään on aihetta. Molemmat tytöt ovat siinä iässä, että…

Harri ei halunnut kuulla esitelmää teini-iästä ja sen lainalaisuuksista. Hän vilkaisi taakseen ja näki Aijan sekä Nooran hahmot satama-altaan toisella puolen. Nämä jututtivat jotakuta vanhempaa purjeveneellä saapunutta pariskuntaa. Harri huomasi veneensä partaalle nousseen harmaahapsisen miehen pudistelevan kieltävästi päätään. Huomio palasi vieressä seisovaan Timiin.

– Tarkistan L’Escalen, käy sinä sillä välin ravintolalaivassa. Ilmoita heti, jos löydät heidät.

Timin ilme säilyi luottavaisena. Turhankin vähättelevänä ja hyväuskoisena, Harri ajatteli.

– Harri, Tim sanoi painokkaasti, – kumivene on tässä ja tytöt piileskelevät jossain lähistöllä, lyön siitä pääni pantiksi. Jos maltamme odottaa hetkisen, he palaavat pian suupielet jäätelön tahrimina ja kymmentä euroa köyhempinä, usko huviksesi.

Harri ajatteli pitsaravintolassa hetki sitten näkemäänsä miestä. Oliko kyse Tuure Nikanderista, siitä hän ei ollut ehtinyt päästä täyteen varmuuteen. Pelkkä ajatuskin kotikonnuilleen palanneesta lasten hyväksikäyttäjästä ei saanut häntä kiljumaan riemusta. Harri tarkisti ajan toistamiseen ja antoi katseensa vaellella pitkin sataman vierustoja.

– Tasan kolme minuuttia, hän sanoi, – sen jälkeen ryhdymme tosissamme etsimään.

Vatsallaan makaavan Julian sydän löi niin vimmatusti, että rinta oli haljeta. Hän kuuli kiihtyneen puuskutuksensa lomasta Roosan hiljaisen valituksen, suukapula ei saanut ääntelyä tukahtumaan. Tapahtumat vilistivät filminä silmissä.

He olivat soutaneet sataman poikki ravintolan rantaan ja päättäneet ostaa herkkuja. Sitoneet kumiveneen köyden tukevasti ja kivunneet avojaloin kesähelteiden kuumentamille laiturilankuille. Roosalla oli ollut reilusti rahaa mukanaan, tämä oli luvannut tarjota, mitä ikinä Julia halusi. Isältä heruisi säälittävän helposti lisää euroja, tämä oli naurahtanut, eikä Julia ollut epäillyt Roosan sanoja.

He olivat astelleet ravintolan ovista ja seisahtuneet ihastelemaan lasivitriinissä tarjolla olleita herkkuja. Aikansa mietittyään Roosa oli päätynyt mansikkaiseen leivokseen ja Pepsi-tölkkiin. Samat valinnat olivat kelvanneet Juliallekin ja ostokset oli päätetty nauttia ulkona.

He olivat palanneet laiturialueelle ja kävelleet palan matkaa niitä näitä jutustellen. Panneet merkille ravintolan kulmalle pysäköidyn kolhuisen pakettiauton ja päättäneet ujuttautua sen ja ravintolan väliin jääneestä rakosesta kumiveneelle palatakseen. Kun he olivat ennättäneet auton rinnalle, sen tavaratilaan johtava sivuovi oli liukunut yllättäen auki. Samassa he molemmat olivat nähneet sen – mustanpuhuvan käsiaseen ja sitä pitelevän huppupäisen hahmon.

Koosta päätellen kyseessä oli mies, vaikkei tarkoista kasvonpiirteistä saanut korvasta korvaan ulottuvan huivin tähden selvää, Julia muisti ajatelleensa. Kasvoja suojaavan huivin lisäksi tämä oli virittänyt aseen iskurin ja käskenyt heitä astumaan autoon. Roosa ei ollut ensin uskoa miestä, tämä oli kai kuvitellut tyypin pelleilevän. Että kyse oli vain tavallista huonommasta käytännön pilasta, jonka voisi ohittaa olankohautuksella.

Rikospoliisin tyttärenä Julia oli aavistanut vaaran todelliseksi. Hän oli ollut tunnistavinaan revolverin aidoksi, isällä sattui olemaan samanmoinen kotona. Samasta syystä he lojuivat nyt avuttomina auton likaisella tavaratilan lattialla. Tunsivat auton kiihdytysten ja jarrutusten vastustamattoman voiman, jokaisen liikkeen ja eteen sattuneen töyssyn kehossaan. He makasivat vatsallaan, suut tukittuina ja nilkat sekä ranteet yhteen sidottuina, eikä Roosan nyyhkytyksestä ollut tulla loppua.

Kolme minuuttia, kelloonsa vähän väliä vilkuillut Harri ilmoitti Timille. – Aika ja mitta tulivat täyteen, joten lähdetään liikkeelle. Tarkista Najaden-ravintolalaiva, minä teen saman L’Escalelle.

Tim epäröi edelleen. – Oletko nyt aivan varma, että…?

– Olen, Harri tokaisi päättäväisesti. Hän kääntyi ravintolaan mennäkseen. Askellus seisahtui terassin portille ja Harri katsahti vielä kerran laitureille. Hän näki Aijan ja Nooran kävelevän Caramiaa kohti. Taskussa kulkeutunut puhelin etsiytyi käteen. Ei aikaakaan, kun Nooran kännykkä hälytti.

– Selviääkö siellä mitään? Harri kiirehti kysymään. – Onko kenelläkään havaintoja tytöistä?

– Joku kertoi nähneensä kumiveneen ja tytöt näiden soudellessa ohi. Kyseinen henkilö ei ollut tullut seuranneeksi sitä, minne tytöt rantauduttuaan suuntasivat.

– Pahus, Harri puuskahti. – Jatkakaa kyselemistä. Jonkun on ollut pakko nähdä tuotakin enemmän, satamahan on kohta tupaten täynnä porukkaa. Oliko niin, ettei Turun suunnalta saapuva yhteysalus ole ehtinyt vielä poiketa täällä?

– Mistä minä tietäisin? Noora kuului sanovan.

– Kysy Aijalta, Harri pyysi, ja Noora oli erottavinaan kiihtymyksen merkit miehensä äänessä.

– Rauhoittuisit jo. Ei ole ensimmäinen kerta, kun Julia on hetken teillä tietymättömillä. Tiedät itsekin, miten omapäinen hän osaa joskus olla.

Sanat, jotka Harri oli tullut elämänsä aikana turhankin monta kertaa kuulleeksi.

– Kysy silti, hän pyysi.

Nooran ääni vaimeni, tämä taisi puhua Aijalle.

Harrin katse harhaili edessä siintävillä laitureilla, kunnes Nooran ääni palasi linjoille.

– Aija arveli yhteysaluksen saapuvan Nauvoon vasta myöhemmin iltapäivällä.

Suurpiirteiset arvelut eivät tyydyttäneet Harria. Oli mietittävä hetki.

– Sinähän otit meistä eilen valokuvia, vai mitä? Harri sanoi. – Kun oltiin matkalla tänne.

– Valokuvia? Noora toisti kysyvästi.

– Eilen. Veneellä, tänne tullessa.

– Taisin ottaa. Entä sitten?

– Lähetä minulle pari viimeisintä kuvaa eiliseltä. Valitse kuvat, joissa Julian ja Roosan kasvot erottuvat selkeinä. Ei mitään irvistys- tai pelleilykuvia vaan mahdollisimman luonnollisia otoksia.

– Miksi ihmeessä? Noora jaksoi kummastella.

– Menen kohta esittämään niitä tuonne selkäni takana olevaan ravintolaan, Harri totesi.

– Alat kuulostaa ihan vainoharhaiselta, Harri.

– Voi hyvin olla, Harri myönsi ja vilkaisi sivulleen. Timiä ei näkynyt mailla halmeilla. – Tällä kertaa siihen saattaa olla painava syy, joten lähetä minulle muutama selväpiirteinen kuva tytöistä, Harri jatkoi. Ja kun luurista kantautui pelkkää turhautunutta hengitystä, hän päätti jatkaa. – Nyt heti, Noora.

Minuuttia myöhemmin Nooran lähettämät kuvat saapuivat. Harri luikahti terassin portista, loi pikaisen silmäyksen pöydissä istuviin, eikä erottanut ainuttakaan pysähtymisen arvoiseksi katsomaansa yksityiskohtaa. Oli jatkettava suorinta tietä ravintolan sisätiloihin.

Saliin oli kertynyt verraten vähän väkeä, joten Harri käveli baaritiskin tuntumaan.

Oluttuoppeja täyttävä kyyppari katsahti asiakkaaseen. – Mitäs sulle?

Harri laski puhelimensa tiskille.

– Oletko nähnyt kuvanmukaista kaksikkoa täällä viimeisen vartin aikana?

Baarimikko siirtyi lähemmäs. Tämä katsoi kuvaa ja kuvasta Harriin. – Enpä usko nähneeni.

– Oletko varma? Harri halusi varmistaa. Hän valitsi toisen Nooran lähettämistä kuvista ja siirsi taas puhelimensa miehen nenän eteen. – Julia ja Roosa, Julia on tytöistä vaaleampi. He ovat kolmentoista ja soutelivat vierasvenesatamasta hetki sitten tänne. Kumivene on edelleen laiturissa.

Baarimestari mutristi huuliaan.

– Eivät vaikuta tutuilta. Ehkä he jäivät terassille, ehditkö jo tarkistaa sen?

Silmämääräisesti, Harri ajatteli.

– Ohimennen, hän vastasi. – Olet siis vakuuttunut siitä, ettet ole nähnyt vilaustakaan heistä?

Kyyppari pudisti päätään.

– Jos he olisivatkin poikenneet tänne, tuskin olisin kiinnittänyt heihin erityistä huomiota. Joskus kasvot vaan eivät jää mieleen. Tässä pitää muutenkin sen verran kiirettä, ettei joka asiakkaan perään ehdi vahdata.

– He sattuvat olemaan alaikäisiä. Täällä on käsittääkseni ikäraja anniskelulle.

Mies nojasi kämmenensä tiskiin ja kurtisti kulmiaan. – Kuulostat ihan kytältä, jos saan sanoa.

– Satun olemaan kyttä, Harri sanoi ja kääntyi pois. Hän palasi ulkoilmaan ja seisahtui toistamiseen terassin kulmalle. Asiakkaita oli nopeasti laskien kolmisenkymmentä. – Kuulkaas kaikki! hän huudahti ulkotiloissa soivan musiikin yli.

Vain jokunen asiakas vilkaisi kohti, loput viittasivat huutelijalle kintaalla.

Voihan helvetti, Harri ajatteli. Ja pani takavasemmalta saapuneen tarjoilijan merkille.

– Odota, hän sanoi ja sai tarjoilijan pysähtymään.

– Tilaukset tehdään joko sisältä tai pöydästä, ei suoraan lennosta, nainen katsoi asiakseen huomauttaa.

– Laske tarjotin pöydälle, Harri pyysi.

Tarjoilija näytti hämmästyneeltä. – Miksi laskisin, juomathan ovat menossa asiakkaille?

– Sirpa, Harri sanoi naisen rintaan kiinnitetyn nimikyltin luettuaan. – Olen turkulainen rikospoliisi ja teini-ikäinen tyttäreni katosi varttitunti sitten rannasta kuin tuhka tuuleen. Satun tietämään senkin, että alueella liikkuu vankilatuomion kärsinyt pedofiili. Jos sinulla sattuu olemaan lapsia, ymmärrät laskea tarjottimen käsistäsi.

Nainen epäröi. Ja päätti totella.

Harri siirsi tarjottimella kulkeneet oluttuopit ja kolme snapsilasia syrjään. Hän tyhjensi viereistä pöytää koristaneen vaasin kukista ja nappasi sen sekä metallisen tarjottimen käteensä.

– Käy hiljentämässä musiikki, hän sanoi tarjoilijalle ja tämä käveli pois.

Ei aikaakaan, kun kaiuttimien toistama musisointi vaimeni. Harri löi vaasilla tarjottimeen sen, mikä kädestä lähti. Ihme, että lasinen kukkavaasi säilyi ehjänä. Koko satama taisi hiljetä mekastukseen.

– Kuunnelkaa! Harri kailotti. – Olen rikospoliisi Harri Hirvikallio ja etsin tytärtäni. Tarkemmin sanoen tyttöjä on kaksi, heidän nimensä ovat Julia ja Sofia, puhelimessani on heistä kuvia. Tulen esittämään ne teille ja toivon, että joku on hoksannut panna tytöt merkille. He saapuivat rantaan kumiveneellä ja luultavimmin nousivat maihin näillä main. Siinä mielessä minulla on hyvä syy olettaa, että joku teistä näki heidän saapumisensa, Harri jatkoi, laski vaasin sekä tarjottimen käsistään ja kaivoi puhelimensa esiin. Oli aika kiertää pöydät ja näyttää kuvia.

– Poikkea täällä, jostain etäämmältä kuului, ja Harri näki nurkkapöydässä istuvan miehen viittoilevan luokseen.

Harri kiirehti miehen pakeille. Tämä katsoi kohti ojennettua puhelinta.

– Jep, samat tytöt, hän vahvisti heti kuvat nähtyään.

– Näin heidän kulkevan tästä hetki sitten ohi.

– Minne he menivät? Harri kysyi.

– Tuonne nurkan taakse, mies sanoi suuntia osoitellen. – Ei heillä mitään hätää näyttänyt olevan.

Harri oikaisi selkänsä ja katsoi aidan takana kulkevalle laiturille. Hän näki laivaravintolaan komentamansa Timin saapuvan juoksujalkaa ja päätti mennä tätä vastaan. Timin ilme oli muuttunut aikaisempaa vakavammaksi, Harri ehti panna merkille. Huonoja uutisia, hän uumoili, kun miehet kohtasivat terassin portilla ja hengästynyt Tim tarjosi kännykkäänsä.

– Sain kummallisen viestin, henkeään haukkova Tim sai sanotuksi puhelimen ojentaessaan. – En ollut ensin uskoa silmiäni. Privaattinumeroni on sveitsiläinen ja kaiken lisäksi salainen. En ymmärrä muutenkaan, kuinka tämä voi olla mahdollista.

Kännykän vastaanottanut Harri nosti laitteen näkökenttäänsä. Tuijotuksesta ei ollut tulla loppua.

Vaikka pakettiauton hämärästä tavaratilasta otettu valokuva ihmishahmoineen oli epätarkka, se kertoi enemmän kuin tuhat sanaa.