Anna ja Kaisa Karja­laisen muodostama Maustetytöt on ollut viime vuosien puhutuimpia uusia yhtyeitä. 1990-luvulla syntyneet siskokset ovat saaneet vaikutteita 1980-luvun Leevi & The Leavingsilta ja Aki Kaurismäen elokuvista, jotka ovat heidän isänsä suosikkeja. Äiti puolestaan vei tyttöjä metsäretkille, ja retket ja patikointi ovat löytyneet aikuisiällä uudelleen.

Laulunne käsittelevät paljon synkkiä, surullisia aiheita. Miksi ne inspiroivat?

Anna: Ensimmäisellä levyllä oli sanoituksia, jotka käsittelivät mielenterveysongelmia. Uudella levyllä lauletaan puolestaan kuolemasta. Mutta on mukana meidän mielestämme myös tosi iloisia biisejä.

Kaisa: En ollut tajunnut, kuinka surullisia nämä uudetkin laulut ovat. Se on tullut selväksi saamamme palautteen myötä.

Useissa kappaleissanne harkitaan itsemurhaa, ollaan psykiatrisessa sairaanhoidossa ja jopa ollaan jopa ”ikuisesti vankeja”, koska ”hautausmaatakin kiertävät aidat”. Aika lohdutonta?

Anna: Sanoituksissa on lohdullisiakin asioita. Esimerkiksi Jos jäisin onnibussin alle kertoo, että kuolemakin on kaunis, jos saan tehdä sen rakastetun kanssa.

Kaisa: Tuota kappaletta on pidetty joukkoitsemurhan ylistyksenä, vaikka siinä on vain yritetty kuvailla rakkautta kuoleman kautta. Ei se ole itsemurhan ylistys.

Ehkä te olette uskottava, laulujenne näköinen paketti.

Kaisa: Ehkä sitten. Meitä pidetään ihan totaalisina mielenterveyspotilaina ja narkomaaneina. Siinä sitä on vanhemmille ylpeyden aiheita kerrakseen.

Ne tulivat isäni maalle ­kertoo avohakkuista ja video on tehty yhteistyössä Suomen Luonnonsuojeluliiton kanssa. Kuinka omaelämäkerrallinen sanoitus on, ovatko lapsuutenne metsät Pohjois-Pohjanmaan Vaalassa hakattu?

Kaisa: Varmasti olemme ­nähneet hakkuuaukeita, niin kuin kuka tahansa näkee, jos lähtee pois Helsingin kantakaupungista. Mutta ei se suoraan elämästämme kerro kuten ei mikään muukaan biiseistämme.

Kuinka paljon harrastatte metsässä ­retkeilyä nyt aikuisina?

Anna: Aika paljon. Etsimme aktiivisesti uusia paikkoja, joissa käydä. Se on ­lisääntynyt nyt Helsingissä asuessa.

Kaisa: Vasta täällä asuessa on tajunnut metsän arvon. Ei sitä ymmärtänyt, kun asui metsän keskellä, vaikka äiti meitä aina veikin retkille ja asuttiin joillakin retkillä jopa laavuissa. Korona on myös lisännyt retkeilyä, kun nyt siihen on ollut aikaa.

Anna: Metsässä retkeily on kyllä myös tosi hyvää vastapainoa keikkailulle. Keikoilla on usein kiireistä, meluisaa ja pitää olla sosiaalinen ja suorittaa asioita nopealla aikataululla. Viime vuonna tuli tavaksi, että lähdimme maanantaisin patikoimaan, kun sunnuntaina oli selvitty keikkareissulta kotiin.

Mitä vanhempanne ­­ ovat pitäneet menes­tyksestänne?

Anna: Ovat kai ne olleet ihan ylpeitä.

Kaisa: Äitiä laulujen aiheet hirvittivät ensin. Tuntuu, että hänkin on päässyt siitä yli ja pystynyt olemaan aidosti ylpeä.

Millaista palautetta saatte muilta kuulijoilta kuin äidiltä laulujen aiheista?

Kaisa: Tosi paljon on kuullut sitä, että sanoitukset kertovat juuri jonkun ihmisen elämästä. Ja että laulut ovat olleet tosi ­tärkeitä. Se tietysti kiva aina kuulla.

Anna: Minua rupeaa kyllä joskus ahdistamaan. En ole tehnyt biisejä ajatellen, että ne lohduttavat kaikkia, joilla on ollut sanoituksen ongelmia. On ahdistavaa huomata ­vaikkapa jostain henkilökohtaisia ongelmia avanneesta kirjeestä, että joku musiikki voi olla ihmisille niin merkityksellistä.

Kaisa: Se vastuu on ahdistavaa: mitähän tuollaisiin pitäisi vastata? Toivottavasti kukaan ei ota laulujamme ainakaan minään itsemurhan tai päihteidenkäytön ylistyksenä.

Olette syntyneet 1990-luvulla ja eläneet nuoruutta 2000-luvulla. Miten olette innostuneet Leevi & The Leavingsista ja Kaurismäestä, jotka eivät olleet ihan suosituinta nuorisokulttuuria enää tuolloin?

Anna: Kyllä niistä on kiittäminen meidän isää. Hän kuunteli musiikkia lapsuudessamme ja välitti samalla meille näitä ­vaikutteita.

Kaisa: Välillä ihmettelen itsekin, miksi aloimme kuunnella samaa musiikkia kuin vanhempamme emmekä samaa kuin muut meidän ikäiset. Ehkä meillä ei ollut niin paljon ulkopuolisia kavereita, vaan olimme paljon keskenämme. Ehkä sitä halusi myös olla iskän tyttö ja tykätä samoista asioista kuin hän.

Maustetytöt on myös hämmästyttävällä tavalla leimautunut kahden eri alueen edustajaksi: teitä kuulee kutsuttavan sekä Pohjois-Pohjanmaan, Oulun alueen bändiksi Vaalasta että nykyisen kotipaikkanne Helsingin Kallion ­”hipsterisuosikiksi”. Miten tämä on mahdollista?

Kaisa: Jaa-a. Ehkä se on loppujen lopuksi se musiikki, joka vetoaa. On kiva, että meillä on tosi heterogeeninen yleisö. Ja on kiva, että siihen kuuluu paljon aikuisia. Emme ole mikään nuorisobändi.

Kertokaa yksi salaisuutenne.

Kaisa: Toivottavasti Anna ei suutu, jos paljastan, että…

Anna: …hirveä tappelu alkaa: ”Mitä sä menit lipsauttamaan”…

Kaisa: …että olemme aika kovia ­urheilijoita. Tai kovia ja kovia. Mutta urheilemme aktiivisesti.

Anna: Ehkä tietty itsekidutus korostuu elämässämme. Ei armoa, vaan 12 kilsan lenkki ihan täysiä…

Kaisa: ….ja sitten avantoon…

Anna: …ja sitten makaamaan raatona.